Sa­tuit eh­kä tör­mää­mään ka­dul­la ih­mi­seen, jota et ole ai­koi­hin, pit­kiin ai­koi­hin näh­nyt. Oli­ko no­loa mel­kein kä­vel­lä ohi? It­se koin tä­män äs­ken pyö­räi­les­sä­ni. En mei­nan­nut tun­nis­taa tuo­ta tut­tua, kos­ka hän oli van­het­tu­nut niin et­tä kas­voil­la nä­kyi ryp­py­jä, eli niin sa­no­tus­ti elä­män merk­ke­jä. Tuo koh­de oli nai­nen. Me­nin mel­kein pyö­räl­lä ohi, kun hän ter­veh­ti mi­nua. Ja vas­ta ohit­ta­mi­sen jäl­keen ta­ju­sin kuka hän oli.

Mie­tin, täl­lais­ta­ko van­he­ne­mi­nen on, se et­tei enää tun­nis­te­ta toi­si­am­me? Näin­kö käy meil­le kai­kil­le? Jot­kut taas ovat kuin iki­nuo­ria. On myös var­mas­ti pal­jon osuut­ta asi­aan mil­lai­set elä­män­ta­vat omaa; jos ei lii­ku ja syö mi­ten sat­tuu, niin se al­kaa pik­ku­hil­jaa nä­ky­mään. Myös tu­pa­koin­ti ja ku­nin­gas al­ko­ho­li ovat myös sel­lai­sia pi­ru­lai­sia, joi­ta et pää­se pa­koon kat­so­es­sa­si pei­liin. To­tuus vas­ten kas­vo­ja.

Van­he­ne­mi­nen ei ole myös pelk­kää ul­ko­nä­ön muu­tos­ta vaan pik­ku­hil­jaa tai sa­la­ka­va­las­ti al­ka­vat myös muut on­gel­mat. Muis­ti, se tai­taa ol­la se ylei­sin mikä pet­tää, voit sai­ras­tua, et enää pär­jää omi­ne­si, vaan oma koti on jä­tet­tä­vä. Sii­tä al­kaa­kin sit­ten uu­si elä­män­vai­he. Mo­nil­le käy myös niin et­tei lä­hei­siä enää tun­nis­te­ta. Ja se on kova paik­ka mo­nel­le. Mut­ta em­me pää­se ke­nen­kään pään si­säl­le, em­me voi tie­tää mitä toi­nen ym­mär­tää ja mitä ei. On­ko olo kuin tyh­jil­le sei­nil­le pu­hui­si? On­ko se raas­ta­vaa? Sy­dä­mes­sä asuu eh­kä vie­lä se iha­na äi­ti tai isä tai joku muu, joka nyt tun­tuu­kin täy­sin vie­raal­ta. Kuin ky­läs­sä kä­vi­si; kah­via kyl­lä saa.

Saa­vat­ko van­hem­mat ih­mi­set sit­ten asi­an­mu­kais­ta hoi­toa? Pää­ty­vät­kö mo­net niin sa­no­tus­ti "pe­ti­po­ti­laik­si"? Ar­vos­te­taan­ko hei­tä enää sii­nä mis­sä mui­ta­kin...? Ja jot­kut voi­vat luul­la et­tä van­huk­set käy­vät "hi­tail­la" mut­ta jot­kut voi­vat ol­la vie­lä erit­täin­kin te­rä­viä mie­lel­tään. Em­me vaan voi kaik­kea tie­tää. Kau­his­tu­vat­ko nai­set sit­ten kun har­mai­ta hiuk­sia al­kaa il­mes­ty­mään, ihoon il­mes­tyy ryp­py­jä? Va­rak­kaam­mat et­si­vät kai­ken­lai­sia hoi­to­muo­to­ja, jot­ta nuo­re­kas ul­ko­nä­kö säi­lyi­si. Mut­ta to­tuus on, et­tä van­he­ne­mis­ta ei voi py­säyt­tää mut­ta eh­kä hie­man "siir­tää" sil­lä kei­noin mi­ten tä­män elä­mä­si elät. Huo­not ja hy­vät elä­män­ta­vat. Ne muo­vaa­vat mei­tä it­ses­tään. Ja yk­si­kään nai­nen ei ha­lua kuul­la ole­van­sa van­ha. Har­mi, sil­lä sel­lai­sia ih­mi­siä jou­kos­sam­me on. To­tuus voi kir­pais­ta enem­män kuin ker­ran.

Päi­vik­ki Puon­ti

Ha­mi­na