Jos­ta­kin mie­len­poh­jal­ta tuo sa­non­ta on nous­sut mie­lee­ni. Eh­kä sota-ajan, pula-ajan lap­se­na sen kuu­lin usein­kin. Sa­non­ta ker­too kui­ten­kin to­tuu­den.

Nyt ke­hoi­te­taan. Va­rat­kaa kä­teis­tä ra­haa. Mis­tä voi­si va­ra­ta, kun ra­hat vi­lah­ta­vat las­kui­hin ja tili on käy­tet­ty?

Va­rat­kaa kol­men päi­vän hä­tä­va­ra­ruo­ka. Mis­tä ih­mees­tä voi­si va­ra­ta, kun jo­ka­päi­väis­tä elan­toa on täy­det­tä­vä ruo­ka­kas­si­jo­nos­ta.

Mil­lä ra­hal­la voi­si os­taa hä­tä­va­ra­ruu­at? On­ko yh­teis­kun­ta va­rau­tu­nut hä­tä­ti­laan, jot­ta kai­kil­la oli­si sil­loin­kin ruo­kaa?

Nyt huo­maa kau­pas­sa käy­des­sä jopa päi­vit­täi­sen ruu­an hin­to­jen nou­sun. Nyt pu­hut­taa myös kor­kea säh­kön­hin­ta. Kaik­ki nämä luo­vat pai­net­ta sel­viy­tyä ihan jo­ka­päi­väi­ses­tä elä­mäs­tä.

Mi­tään yk­sit­täis­tä ryh­mää en nos­ta esil­le. Nämä ih­mis­ryh­mät ovat nii­tä, joil­la ei vaan raha rii­tä elä­mi­sen ku­lui­hin. Ih­mi­set uu­pu­vat. Syr­jään­ty­mi­sen uh­ka vaa­nii. Jo­ka­päi­väi­nen ruo­ka kuu­luu pe­ru­soi­keuk­siim­me.

Vie­no Vii­ta­ka­re

di­a­ko­nis­sa,

Kuu­san­kos­ki