Ul­la-Mai­ja Sie­vi­nen

Lo­vii­sa Tans­ka siir­te­lee kuk­ki­vien jas­mik­kei­den ok­sia ja me­nee ko­ti­pi­hal­taan au­rin­koi­sel­le nii­tyl­le. Sen toi­sel­la lai­dal­la her­kut­te­lee hei­nil­lä lam­pai­den pik­ku po­ruk­ka. Ne tu­le­vat no­pe­as­ti ih­mis­ten luo, odot­te­le­vat sel­väs­ti rap­su­tuk­sia – ja yh­täk­kiä vii­si mus­taa ja rus­ke­aa lam­mas­ta on kiin­ni toi­mit­ta­jas­sa. Rap­su­tuk­sia, kii­tos! Ku­vauk­sia, kii­tos ei!

Eläin­ten tou­hut nau­rat­ta­vat Lo­vii­saa.

– Meil­lä on ol­lut lam­pai­ta mi­nun kas­te­juh­las­ta­ni as­ti. Ja minä ra­kas­tan eläi­miä, hän sano hy­myil­len.

Ei­pä siis ih­me, et­tä kun hän miet­ti tä­män su­ven tois­ta ke­sä­työ­tään, hän va­lit­si lem­mik­kie­läin­ten hoi­don.

Lo­vii­sa Tans­ka,16, käy Ha­mi­nan lu­ki­o­ta. Ke­sä­kuun jäl­kim­mäi­set kak­si viik­koa meni en­sim­mäi­ses­sä ke­sä­työs­sä Ha­mi­nan Oh­jaa­mol­la vies­tin­tä­a­vus­ta­ja­na.

– Tein so­mea ja haas­tat­te­lin ha­mi­na­lai­sia. Se oli ki­vaa, it­se­näis­tä työ­tä.

Tans­kan per­he asuu Ha­mi­nan Reit­kal­lis­sa isän, Juha Tans­kan 1500-lu­vul­ta pe­räi­sin ole­val­la su­ku­ti­lal­la. Pi­hal­la köl­löt­te­lee ja pi­tää tark­kaa vah­tia yh­dek­sän­vuo­ti­as si­pe­ri­an­kis­sa Mos­se eli Moo­ses-Mus­tik­ka.

Mos­se on sii­tä eri­koi­nen kis­sa, et­tä sen lem­pi­oh­jel­ma telk­ka­ris­sa on Love Is­land.

– Kun sen tun­na­ri kuu­luu, se hyp­pää heti sy­lii­ni ja kat­som­me sitä yh­des­sä, Lo­vii­sa nau­raa. – Kis­sat ovat help­po­ja ja mu­ka­via, ja it­se­päi­siä ku­ten mi­nä­kin.

Mosse-kissa on Loviisalle rakas. Kuva: Ulla-Maija Sievinen

Kun Lo­vii­sa oli taa­pe­roi­käi­nen, per­hees­sä oli la­pin­koi­ra Nal­le ja sit­tem­min suo­men­he­vo­nen Dii­va.

Mos­se-kis­san ta­kia Lo­vii­sa ei voi ot­taa ko­tiin­sa hoi­to­e­läi­miä.

– En voi­si vie­dä nii­tä si­sään, sil­lä sil­loin Mos­se läh­ti­si pa­koon. Me­nen mie­lel­lä­ni lem­mik­kie­läin­ten ko­tei­hin hoi­ta­maan nii­tä muu­ta­mak­si tun­nik­si tai yök­si, ja käy­tän eläi­miä il­tai­sin len­kil­lä. Tai aa­mul­la­kin, jos ne ovat täs­sä lä­hel­lä.

Hoi­det­ta­via lem­mik­ke­jä voi­vat ol­la esi­mer­kik­si koi­rat, kis­sat, ka­nit ja eri­lai­set jyr­si­jät.

Lo­vii­san rat­sas­tus­har­ras­tus al­koi ko­din lat­ti­al­ta.

– Kun olin ihan pie­ni, isä kont­ta­si lat­ti­al­la ym­pä­ri ta­loa ja minä is­tuin hä­nen se­läs­sään. Tä­män he­vo­sen nimi oli Mus­ta Sa­la­ma.

Kol­me­vuo­ti­as Lo­vii­sa kävi rat­sas­tus­kou­lus­sa ta­lu­tus­tun­neil­la.

– Se oli heti mi­nun jut­tu­ni. Sa­noin ai­na Jo­han­na-äi­dil­le­ni, et­tä men­nään tal­lil­le.

Sii­tä läh­tien Lo­vii­sa on rat­sas­ta­nut. – Ja olen tip­pu­nut noin 25 ker­taa. Se kuu­luu asi­aan!

Mikä he­vo­sis­sa sit­ten on pa­ras­ta?

– Ne ovat jän­nit­tä­viä, suu­ria eläi­miä, 500-ki­loi­si­a­kin saa­li­se­läi­miä. Nii­den kans­sa ei ole kos­kaan tyl­sää. On hie­noa, mi­ten ne te­ke­vät yh­teis­työ­tä ih­mi­sen kans­sa. He­vo­set ovat kilt­te­jä, sem­moi­sia mus­su­koi­ta.

Loviisa Tanskan tulevaisuuden unelma-ammattia ei ole kovin vaikea arvata: -Aikuisena haluan eläinlääkäriksi. Kuva: Ulla-Maija Sievinen

Lo­vii­sa käy rat­sas­ta­mas­sa kuu­te­na päi­vä­nä vii­kos­sa tal­lil­la.

– Rat­sas­tan kah­del­la­kin vuok­ra­he­vo­sel­la ja hoi­dan nii­tä. Kiva, kun ih­mi­set an­ta­vat hoi­toon ja rat­sas­tet­ta­vik­si.

Kun Lo­vii­sal­la ei ole enää omaa he­vos­ta, hän rat­sas­taa enem­män kuin en­nen.

– He­vo­sel­la pi­tää ol­la päi­viä, jol­loin sil­lä ei rat­sas­te­ta. Nyt pää­sen rat­sas­ta­maan joka päi­vä.

Lo­vii­sa on kil­pail­lut kou­lu- ja es­te­rat­sas­tuk­ses­sa seu­ra- ja alu­e­ta­sol­le. He­vos­har­ras­tus on tuo­nut myös ka­ve­rei­ta.

– Hep­pa­pii­reis­sä on ka­ve­rei­ta eri kou­luis­ta. Yk­si par­hais­ta ka­ve­reis­ta­ni asuu Jär­ven­pääs­sä, ja ta­pa­sim­me What­sAp­pin hep­pa-ryh­mäs­sä.

Lo­vii­sa Tans­kan tu­le­vai­suu­den unel­ma-am­mat­tia ei ole ko­vin vai­kea ar­va­ta:

– Ai­kui­se­na ha­lu­an eläin­lää­kä­rik­si.