Ul­la-Mai­ja Sie­vi­nen

Ame­ri­ka­na­ki­ta Mi­hail kat­soo met­sä­tar­has­ta vie­rai­ta kiin­nos­tu­nee­na. Iso koi­ra näyt­tää val­ta­val­ta nal­le­kar­hul­ta. Sitä ei tun­nu naa­pu­ri­tar­han sak­san­pai­men­koi­ran hau­kah­te­lu häi­rit­se­vän.

Kis­so­jen puo­lel­la muh­kea, orans­sin­pu­nai­sen sä­vyi­nen Rio ei en­sin ha­lua suos­tua ku­vauk­seen. Lo­pul­ta Rio näyt­tää tuu­maa­vaan, et­tä ol­koon nyt men­neek­si se po­see­raus.

Ki­vi­har­jun koi­ra­hoi­to­la si­jait­see Kot­kas­sa Hu­ruk­se­lan­tien var­rel­la. Mari Ne­no­sen omis­ta­mas­sa, kuu­si vuot­ta sit­ten os­ta­mas­sa kiin­teis­tös­sä on 18 paik­kaa koi­ril­le ja kuu­si kis­soil­le. Ka­ne­ja­kin on sil­loin täl­löin hoi­dos­sa.

Mari Ne­no­nen oli jo lap­se­na pal­jon te­ke­mi­sis­sä eläin­ten kans­sa.

– Olen ko­toi­sin Pa­rik­ka­las­ta, maa­ta­los­ta, jos­sa oli lyp­sy­kar­jaa, he­vo­sia ja koi­ria.

Ai­em­min hän on työs­ken­nel­lyt pit­kään ta­pah­tu­ma­tuot­ta­ja­na, opis­kel­lut mai­se­ma­suun­nit­te­li­jak­si Le­paal­la, asu­nut sen jäl­keen Itä­val­las­sa ja Sak­sas­sa ja pa­luun jäl­keen työs­ken­nel­lyt Kot­kan kau­pun­gin­puu­tar­hu­ri­na.

– Kii­rei­sim­piä hoi­to­las­sa ovat ke­sä­vii­kon­lo­put. Yh­te­nä päi­vä­nä tääl­lä voi ol­la yh­teen­sä jopa 28 koi­raa, kun nii­tä tuo­daan ja ha­e­taan päi­vän ai­ka­na.

Koi­ria on hoi­dos­sa mitä eri­ko­koi­sim­pia, pik­kui­sis­ta chi­huis­ta isoi­hin lau­man­var­ti­joi­hin.

– Meil­le voi tuo­da myös ar­ko­ja tai ag­g­res­sii­vi­sia koi­ria, sel­lai­si­a­kin, joi­ta täy­tyy hoi­taa kä­sit­te­le­mät­tä. Hoi­dam­me myös vir­ka­koi­ria.

Mo­net res­cu­e­koi­rat voi­vat ol­la tul­les­saan hy­vin ar­ko­ja, mut­ta kun ne tu­tus­tu­vat uu­siin hoi­ta­jiin­sa, ne yleen­sä ren­tou­tu­vat.

– Ko­ro­na­vuo­sien jäl­jil­tä ero­ah­dis­tus­koi­ria on pal­jon.

Ko­ro­nan ai­ka­na mo­net ot­ti­vat it­sel­leen koi­ran, ja kun ih­mi­set te­ki­vät ko­to­na töi­tä, koi­ra ei op­pi­nut yk­si­no­loon. Kun elä­mä nor­ma­li­soi­tui ja ih­mi­set siir­tyi­vät taas työ­pai­koil­le, use­at koi­rat al­koi­vat kär­siä ero­ah­dis­tuk­ses­ta.

Kaik­ki hoi­dos­sa ole­vat koi­rat pää­se­vät kol­me ker­taa päi­väs­sä ul­koi­le­maan, joko rem­min kans­sa tai va­pai­na ai­dat­tuun met­sä­tar­haan. Nii­tä on kol­me, ku­kin laa­juu­del­taan noin 300 ne­li­ö­met­riä. Jo­kai­sel­la on myös oma pie­ni ul­ko­tar­ha, jo­hon ne pää­se­vät luu­kun kaut­ta ha­lu­tes­saan.

– Koi­ral­le on tär­ke­ää, et­tä se saa juos­ta ir­ti, ei­kä ul­koil­la ai­na vain hih­nan pääs­sä. Mo­net koi­ran­pen­nun omis­ta­jat pel­kää­vät, et­tä pen­tu kar­kaa, ei­vät­kä he us­kal­la an­taa sen ol­la ir­ti sel­lai­ses­sa­kaan pai­kas­sa, jos­sa se voi­si ol­la va­paa­na. Suo­sit­te­len hei­tä har­joit­te­le­maan lait­ta­mal­la noin vii­den met­rin pi­tui­sen lii­nan pan­taan kiin­ni. Omis­ta­ja voi sit­ten tar­peen mu­kaan as­tua sen pääl­le ja py­säyt­tää koi­ran.

Toi­nen vaih­to­eh­to on tuo­da koi­ra koi­ra­met­sään. Ki­vi­har­jun koi­ra­hoi­to­lan koi­ra­met­sään voi ne­tin kaut­ta va­ra­ta ai­ko­ja yh­del­le tai use­am­mal­le koi­ral­le.

– Jos nuo­ri koi­ra ei pää­se iki­nä kir­maa­maan va­paa­na, sen ta­sa­pai­no, li­hak­sis­to ja mo­to­riik­ka ei­vät pää­se ke­hit­ty­mään.

Kul­la­kin eläi­mel­lä on hoi­to­las­sa omat eväät mu­ka­naan, ja mu­ka­na on myös vä­hän her­kum­pia ruo­kia.

– Koi­ril­la on ny­ky­ään niin pal­jon eri­lai­sia al­ler­gi­oi­ta ja sai­rauk­sia, ja sik­si on tär­ke­ää, et­tä ne syö­vät sitä omaa tut­tua ja hy­väk­si ha­vait­tua ruo­kaan­sa. Omal­la sak­san­pai­men­koi­ral­la­ni­kin on ato­pia, Mari Ne­no­nen ker­too.

Min­käi­käi­sen koi­ran voi tuo­da koi­ra­hoi­to­laan?

– Esi­mer­kik­si nel­jän kuu­kau­den ikäi­nen pen­tu elää vie­lä so­si­aa­lis­tu­mis­vai­het­taan. Se voi ol­la lii­an nuo­ri hoi­to­laan, sil­lä tääl­lä on vie­rai­ta ih­mi­siä ei­kä sil­lä eh­kä ole riit­tä­väs­ti ko­ke­mus­ta muis­ta koi­ris­ta. Mut­ta jos omis­ta­ja ar­vi­oi, et­tä se so­peu­tuu, niin toki otam­me sen vas­taan.

– Yk­si koi­ra oli noin kah­dek­san kuu­kau­den ikäi­nen ja en­sin hy­vin ar­ka. Mut­ta se tot­tui pian tääl­lä oloon ja roh­kais­tui ja op­pi luot­ta­maan ih­mi­siin ja sai muu­ta­man ka­ve­ri­koi­ran­kin, Mari Ne­no­nen ker­too.