Ul­la-Mai­ja Sie­vi­nen

– Mitä enem­män te­kee puu­ve­neen kans­sa töi­tä, sitä lä­hei­sem­pi suh­de sii­hen tu­lee, miet­tii Kot­ka-Ky­min seu­ra­kun­nan kirk­ko­her­ra Juha Rop­po­nen.

Hän is­tuu Ot­ti­lia-ve­nees­sään, syk­syi­ses­sä au­rin­gon­pais­tees­sa Kot­kan Sa­po­kan ve­ne­sa­ta­mas­sa. Pääs­sä on Me­ri­kes­kus Vel­la­mos­ta os­tet­tu mus­ta kip­pa­rin­lip­pis, asi­aan kuu­lu­vas­ti vä­hän kal­lel­laan.

– Olin 42-vuo­ti­as, kun han­kin tä­män ve­neen. Mo­net muut haa­vei­le­vat uu­sis­ta ja no­peis­ta ve­neis­tä, mut­ta minä ha­lu­an säi­lyt­tää tä­män pe­rin­tei­sen me­ri­läi­sen hy­väs­sä kun­nos­sa seu­raa­val­le su­ku­pol­vel­le.

-Ennen ostamista kävin katsomassa tätä venettä salaa lukkojen takaa laiturilta.

Juha Rop­po­sen lap­suu­den per­heel­lä oli ke­sä­paik­ka Kuor­sa­los­sa, ja sik­si piti ol­la myös vene.

– Nii­tä oli mo­nen­lai­sia, suu­rin oli 50-hep­pai­nen kova kul­ki­ja. Kun muil­la ve­neet suu­re­ni­vat, meil­lä ne pie­ne­ni­vät, hän ker­too. – Vä­hän yli 10-vuo­ti­aa­na pää­sin yk­sin aja­maan ve­neel­lä. Muut jät­kät in­toi­li­vat mo­pois­taan, jois­sa oli vain 1,5 he­vos­voi­maa, it­se ajoin ve­neel­lä, jos­sa oli pal­jon enem­män pot­kua.

Rop­po­sen iso­äi­din si­sa­ruk­sil­la oli kook­kai­ta puu­ve­nei­tä, joi­ta kut­sut­tiin isoik­si moot­to­reik­si.

– Ot­ti­li­an juu­ret ovat siis omas­sa lap­suu­des­sa­ni.

Isol­la moot­to­ril­la pää­sin lap­se­na esi­mer­kik­si Tam­mi­oon. Ju­han­nuk­se­na vene oli ko­ris­tel­tu koi­vun ok­sil­la ja Suo­men lip­pu lie­hui ko­me­as­ti.

-Terveelle ihmiselle tulee helvetillinen pelko, kun luonnonvoimat oikein jylläävät. Merellä on rukoiltu hädässä ja kiitollisuudesta, Juha Ropponen sanoo.

Lä­hes pa­ri­kym­men­tä vuot­ta sit­ten Rop­po­sen ka­ve­ri soit­ti, et­tä läh­de ve­neel­le.

– En läh­de, vas­ta­sin, olin Suo­men­lin­nas­sa ril­lut­te­le­mas­sa. He sa­noi­vat, et­tä tu­le­vat ha­ke­maan. Ilah­duin ko­vin, kun lai­tu­riin il­mes­tyi puu­ve­ne.

Ko­vas­sa ke­lis­sä käy­tiin Har­ma­jan ul­ko­puo­lel­la. Pa­rin vuo­den pääs­tä vene vaih­toi omis­ta­jaa.

– Kä­vin sa­laa kat­so­mas­sa sitä luk­ko­jen ta­ka­na lai­tu­ris­sa, ja oli kuin oli­sin näh­nyt tans­si­pai­kal­la kau­niin ty­tön.

Ve­nees­tä tuli Rop­po­sen oma ja sai ni­mek­seen Ot­ti­lia, sil­loi­sen Ot­to-koi­ran mu­kai­ses­ti.

– Opet­te­lin te­ke­mään yk­sin­ker­tai­sia huol­to­töi­tä, ja sii­tä se al­koi.

-Mitä enemmän tekee veneen kanssa työtä, sitä syvemmäksi suhde tulee. Aivan kuin lapsen kanssa, kun on paljon yhdessä.

Juha Rop­po­nen on miet­ti­nyt, mik­si juu­ri puu­ve­ne. Jou­tuu ke­väi­sin ole­maan pal­jon poh­jan al­la raa­put­ta­mas­sa, ja se iä­ni­kui­nen hi­o­mi­nen. Kuu­kau­den kaik­ki va­paa-ai­ka sii­nä me­nee.

– Mut­ta se pal­kit­see: se tun­ne, ai­van kuin oli­si kii­ven­nyt vuo­rel­le, vaik­ka au­to­tie­tä­kin oli­si pääs­syt hui­pul­le.

Rop­po­nen on het­ken hil­jaa, si­ve­lee kä­del­lään ma­hon­gin si­le­ää pin­taa ja an­taa kat­seen­sa kul­kea ym­pä­ri ve­net­tä. Sil­mis­sä on läm­pöä.

– Kai­kis­sa la­ka­tuis­sa pin­nois­sa on 8–12 ker­ros­ta lak­kaa. En­nen uut­ta ker­ros­ta on tul­lut hi­ot­tua mo­neen ker­taan.

Kun ke­väi­nen kun­nos­tus­vai­he on teh­ty, ei viik­koon edes ha­lua läh­teä ve­sil­le. Mut­ta sit­ten: Kun tul­laan Kuut­sa­lon ja Kir­kon­maan vä­lis­tä ulos ja nä­kyy vain mer­ta. Sii­nä nou­se­vat suu­ret tun­teet pin­taan.

Par­hai­ta ovat plä­kä­ke­lit eli tyy­net ke­lit, kun au­rin­ko pais­taa. On va­paus ja mur­heet kau­ka­na, on al­ku­ke­sän va­loi­suus. Mu­ka­val­la po­ru­kal­la voi men­nä saa­ren ran­taan.

Min­kä saa­ren?

– En ker­ro, muu­ten sin­ne me­ni­si­vät kaik­ki, hän sa­noo, vir­nis­tää ja ve­tää kip­pa­rin­lip­pik­sen hie­man enem­män vi­noon.

Veneen nimi liittyy perheen silloiseen Otto-koiraan.

Ot­ti­lia-vene on män­ty­run­koi­nen, hyt­ti on ma­hon­kia ja kan­net iro­koa. Ve­neen pi­tuus on 8,7 met­riä, le­veys 2,5 met­riä ja sy­väys 0,8 met­riä.

Ve­neen on ra­ken­ta­nut Ilk­ka Kal­li­oi­nen kuu­lui­san ve­neen­veis­tä­jä Pert­ti Suor­tin kaa­ri­pui­den ja pii­rus­tuk­sen mu­kaan vuon­na 1980.

– Hä­nen tyt­tä­rel­lään on ny­ky­ään Kuor­sa­los­sa ke­sä­paik­ka ku­ten meil­lä­kin, ja hän ky­syi, voi­si­ko isä tul­la kat­so­maan, mitä ve­neel­le kuu­luu. Ilk­ka ja tyt­tä­ret tu­li­vat, ja se oli suu­ri het­ki, ve­ne­hän oli ol­lut hei­dän per­heel­lään 15 vuo­den ajan. Hän oli iloi­nen sii­tä, et­tä vene on näin hy­väs­sä kun­nos­sa.

– Sii­nä oli pos­ket mär­ki­nä, ihan jo­kai­sel­la, Rop­po­nen muis­te­lee.