KAI-PEK­KA VE­SA­LAI­NEN

Kou­vo­lan Te­at­te­rin syys­kau­den uu­tuuk­siin kuu­luu Klubi-näyt­tä­möl­lä esi­tet­tä­vä An­jan lä­hes eri­no­mai­nen elä­mä, joka pe­rus­tuu poh­jois­kar­ja­lai­sen kir­jai­li­ja-ku­va­tai­tei­li­ja Es­ko-Pek­ka Tii­ti­sen vuon­na 2011 jul­kais­tuun sa­man­ni­mi­sen ro­maa­niin.

– An­jan lä­hes eri­no­mai­nen elä­mä, jos­sa tuo­daan esil­le pe­rin­tei­ses­sä mie­les­sä ai­van ta­val­li­sen ih­mi­sen elä­mää maa­seu­dul­la, on ylis­tys maa­seu­dun elä­mäl­le ja eri­koi­ses­ti maa­seu­dun nai­sel­le, ko­ros­taa oh­jaa­ja Tii­na Lun­ta­nie­mi, jon­ka mu­kaan esil­le tu­le­vis­ta vai­keis­ta­kin ai­heis­ta huo­li­mat­ta mäy­tel­mä on toi­vei­kas ta­ri­na lem­pey­des­tä ja ih­mi­sen ym­mär­tä­mi­ses­tä.

Ta­pah­tu­ma­paik­ka­na Kim­mo Hir­ven­mä­en dra­ma­ti­soi­mas­sa näy­tel­mäs­sä An­jan (Jo­han­na Hei­mo­nen) koti si­jait­see Poh­jois-Kar­ja­lan maa­seu­dul­la, jos­sa An­ja pu­huu elä­män­sä sat­tu­muk­sia – ihas­tu­mi­set, ra­kas­tu­mi­set, erot, lap­sen ja lap­sen­lap­sen syn­ty­mät – sis­kon tuo­mal­le ka­set­ti­nau­hu­ril­le.

– Oli mie­len­kiin­tois­ta men­nä An­jan maa­il­maan. Työ­huo­nee­ni oli noi­hin ai­koi­hin maa­lais­ta­los­sa pel­to­jen kes­kel­lä. Siel­lä oli myös van­ha ka­set­ti­nau­hu­ri, joka ei kyl­lä enää toi­mi­nut, mut­ta jö­köt­ti vin­til­lä kuin jo­tain ar­voi­tus­ta ky­sy­en. Ta­ri­naa teh­des­sä­ni kuun­te­lin ra­di­os­ta pal­jon en­ti­sai­ko­jen is­kel­miä. Vä­hi­tel­len jo­kin ali­ta­jui­nen kai­ho al­koi nous­ta ta­ri­naan, ku­ten yleen­sä maa­seu­dul­la elä­mi­nen sekä kova työ aa­mu- ja il­ta­lyp­syi­neen, taus­toit­taa Es­ko-Pek­ka Tii­ti­nen huu­mo­ria kaih­ta­mat­to­man teks­tin syn­tyä.

– Pyr­ki­mys kai­kes­ta sel­vi­ä­mi­seen al­koi nous­ta pin­taan. Hil­jai­nen ym­pä­röi­vä luon­to an­taa kyl­lä tur­van ja rau­han, mut­ta aja­tuk­set niin it­sel­lä­ni kuin teks­tis­sä An­jal­la pyö­räyt­ti­vät esil­le yk­si­näi­syy­den ja sitä myö­tä si­säi­sen mai­se­man, joka al­koi pu­hua omia ai­ko­jaan.

– Sil­loin täl­löin kir­joi­tin kuin unes­sa ja ta­ju­sin, et­tä juu­ri poh­jois­kar­ja­lai­nen mur­re an­toi teks­til­le uu­den il­man ja An­jal­le iden­ti­tee­tin. Oli saa­ta­va pu­hua sil­lä kie­lel­lä, mikä on ol­lut ai­na läs­nä. Ilot ja su­rut sa­mal­la suul­la, poh­tii Tii­ti­nen.

Ky­sy­myk­ses­sä on ku­lu­val­le vuo­si­tu­han­nel­le si­joit­tu­va yh­den nai­sen mo­no­lo­gi­näy­tel­mä. An­jan mies­tä Erk­kiä, poi­kaa Jus­sia tai ra­kas­ta sis­koa Klubi-näyt­tä­möl­lä ei näh­dä. Näyt­tä­möl­li­nen ote on kui­ten­kin ke­vyt. Läm­pi­män roo­lin te­ke­vä Hei­mo­nen esit­tää näy­tel­mäs­sä kak­si An­ne­li Saa­ris­ton tu­tuk­si te­ke­mää lau­lua, jot­ka so­pi­vat An­jan per­soo­naan ja mo­ni­ta­soi­seen elä­mään.

– Mur­teen sa­nat ja in­to­naa­ti­on opis­ke­lin lu­ke­mal­la rep­liik­ki­ni nau­hal­le ja sit­ten kuun­te­le­mal­la. Toki dra­ma­ti­soin­ti on kir­joi­tet­tu näyt­te­li­jäl­le si­kä­li hel­pom­mak­si, et­tä esit­tä­mäs­tä­si lau­sees­ta saat ai­na vä­hän vih­jet­tä tai aa­vis­tus­ta sii­hen mitä seu­raa­vak­si sa­not, va­lot­taa Hei­mo­nen te­ke­mis­tään.

Luh­ta­nie­mi ko­ros­taa, et­tä esi­tyk­ses­sä on pa­nos­tet­tu ko­di­no­mai­suu­teen, mi­hin tur­va­vä­lein ta­va­no­mais­ta pie­nem­mäl­lä kat­so­ja­mää­räl­lä to­teu­tet­tu­na an­taa mah­dol­li­suu­den.

– An­ja on kä­si­työ­ih­mi­siä. Neu­le­puik­ko­jen ki­li­nä on mi­nus­ta hy­vin ko­toi­sa asia, jos­ta toi­vot­ta­vas­ti tu­lee ai­ka mo­nel­le muis­to­ja mie­leen, niin­pä kaik­kien esi­tys­ten ai­ka­na kat­so­jat voi­vat va­paas­ti neu­loa ja vir­ka­ta omia töi­tään.

– Ko­toi­suus kum­pu­si teks­tis­tä, viit­taa oh­jaa­ja ke­hys­ker­to­muk­seen An­jan ko­tiin­sa kut­su­mis­ta vie­rais­ta. Hei­tä esi­tyk­sis­sä edus­ta­vat kat­so­jat, joil­le An­jal­la on asi­aa, sel­vit­tää Luh­ta­nie­mi huo­maut­ta­en, et­tei ky­sy­mys ole osal­lis­ta­vas­ta te­at­te­ris­ta.

Mi­ni­maa­li­ses­sa la­vas­tuk­ses­sa huo­mio kiin­nit­tyy C-ka­set­ti­pi­noi­hin, jot­ka oh­jaa­jan sa­noin toi­vot­ta­vas­ti avaa­vat An­jan mie­len­mai­se­mas­ta ker­rok­sia, joi­ta teks­ti­ta­sol­la ei eh­kä ole ker­rot­tu.