Siivouspäivänä ilmainen myyntipaikka kirpputorimyyjille
Suurin osa Kouvolan matonpesupaikoista on avattu
Kouvolan katuvalot sammuvat kesäksi
Google investoi miljardin Haminaan
Goodwill Kouvola avaa ovensa
Pekka Korpivaara vaatii Kymenlaakson hyvinvointialueen johtajaylilääkärin erottamista – Hyvinvointialue puolustaa johtajaylilääkäriä
Kokoomuksen vappujuhla Kotkassa Sapokassa – Vihreiden Karhulan Jokipuistossa
Yritysten hankkeisiin on haettavissa miljoonia euroja EU-rahaa tänä vuonna
Kimmo Rahkamo Haminan Energian toimitusjohtajaksi
Kotkan kesä avautuu jo toukokuussa
Kuva: Petri Federley
Kolumni: Avoimen koodin puhelinsovellus
Jonathan Haidt kirjoittaa teoksessaan Anxious Generation (Penguin Press 2024) ihmisen aivojen eräänlaisesta statusmittarista. Se arvioi ihmisen asemaa statuksessa – missä olen “arvoltani” suhteessa toisiin ihmisiin. Jos liikun asteikolla ylös, olo on aika hyvä, tunnen ehkä ylpeyttä. Jos luisun alaspäin, tuntuu pahalta, ehkä hävettää. Ennemmin sitä haluaa olla oman elämänsä pelikentällä ykkösketjussa tai ainakin omata vahvan maineen alivoiman tappajana.
Statusmittari on häkellyttävän nopea. Tutkimuksessa tytöille näytettiin kuvia hyvin hoikista naisista, ja tämä kuva vaikutti heidän käsitykseensä omasta statuksestaan, tuottaen mitattavan ahdistuksen. Kuvaa vilautettiin alle 20 ms ajan näkyvissä – tietoinen mieli tai älyllinen arvio ei siis vaikuta, vaan aivot tekevät arvion, joka vaikuttaa käytökseen ja oloon.
Haidt kantaa huolta erityisesti nuorten z-sukupolvesta, johon puhelin ja sen tarjoamat mahdollisuudet sosiaaliseen vertailuun ovat vaikuttaneet kielteisesti. Tämä tarkoittaa suurelle osalle nuorista käytännössä epäreilua vertailua kärjistetysti kaikkiin maailman ihmisiin, joista “kaikki” muut muokkaavat itsestään valheellisen hyvän kuvan filttereiden avulla ja valitsevat elämästään parhaat hetket jaettavaksi. On siis kutakuinkin rajattomasti mahdollisuuksia kokea sosiaalisia tappioita ja aivot rekisteröivät nämä tappiot riippumatta siitä, että rationaalisesti selittää itselleen, että vertailu on epäreilu.
Puhelimen ja erityisesti sosiaalisen median jättiläisten luoma 4-portainen huomion maksimaaliseen kaappaamiseen tähtäävä malli toimii. Heidän alaansa kutsutaankin huomiotaloudeksi. On jokin ulkoinen ärsyke – puhelin värähtää, ruutuun ilmestyy viestistä kertova symboli, tätä seuraa oma toiminta – katson viestin tai uuden instagram tms. -pätkän. Välillä katsomisesta seuraa palkkio, välillä ei. Joskus saan omalle postaukselleni peukkuja, välillä en. Tämä palkkio toimii käytöstä ohjaavana kannustimena. Neljännessä vaiheessa yksilö vielä investoi omaa vaivaansa tähän prosessiin – kutsuu ystäviä mukaan, kertoo toiveistaan, rakentaa virtuaalista tilaansa tai tuottaa sisältöä. Pian koukutusprosessi tuottaa sisäisiä ärsykkeitä toiminta – vaikkapa opiskelu – keskeytyy kun hänen aivoistaan nousee impulssi katsoa, miten oma postaus jakselee. Haidtin mukaan keskimääräinen yhdysvaltalaisnuori saa puhelimeltaan jopa yhden ärsykkeen minuutissa keskeyttämään toimintaansa. En osaa sanoa, miten suomalainen nuori pärjää tässä vertailussa, mutta eiköhän whatsapp-, insta-, face-, tiktok- ynnä muiden ärsykeikoneja ilmesty heidänkin puhelintensa ruuduille sangen taajaan.
Puhelin ja siinä olevien sosiaalisen median loputtomien lyhyistä videoista muodostuvien uutisvirtojen koulivat ihmisestä sarjakeskittyjän, joka on hyvä kohdentamaan tarkkaavaisuutensa muutaman sekunnin välein johonkin uuteen kohteeseen. Ei tarvi, kuin pyyhkäistä sormella. Tähän aivot reagoivat erittämällä hiukan dopamiinia – tulkinta aivojen kannalta on se, että on olemassa jokin prosessi (svaippaaminen), joka edistyy ja siinä on mahdollista päästä perille ja sitä voi tehdä käsien ulottuvilla olevalla laitteella. Siksi on mahdollista istua sohvannurkassa, pyyhkiä sormella ylöspäin ja kokea, että on menossa jonnekin. Ei synny oikean elämän tylsiä hetkiä, jotka antaisivat kimmokkeen tehdä jotakin reaalimaailmassa.
Nuorten keskinäiset koulun ulkopuoliset live-tapaamiset ovat vähentyneet ja pahoinvointi ja erityisesti tyttöjen psyykkinen pahoinvointi sekä itsensä vahingoittaminen ja masennuksen ilmeneminen ovat kasvaneet merkittävästi ja yleinen ahdistuneisuus on yli kaksinkertaistunut. Tämä kaikki on tapahtunut sen jälkeen, kun älypuhelimet, sosiaalinen media sekä rajoittamaton netin käyttö ovat tulleet nuorten kokemusmaailmaan. Haidt argumentoi perustellusti, että kyseessä ei ole korrelaatio vaan kausaalinen suhde – puhelimen kasvattama ihminen ei ole hyvä idea. Tilastollinen näyttö puhuu tämän puolesta, eikä esimerkiksi ilmastoahdistuksen tai maailmantilanteen haitoista. Some toki tuottaa näitä jälkimmäisiä tajunnan täyttävänä virtana puhelimen ruudulle. Seikkaileminen ja omien siipien kantavuuden testaaminen reaalimaailmassa on vähentynyt. Haidt kuvaa taitavasti, kuinka nuorille on hyvin tarpeellista tehdä asioita yhdessä toisten nuorten ja yleensä ihmisten kanssa, aina hiekkakakuista ja ruutuhyppelystä urheilujoukkueissa toimimiseen ja muuhun toimintaan, jossa yhteinen liikkuminen ja äänenkäyttö luo sosiaalisesti vahvaa ryhmää.
Haidt kertoo hupaisasta tutkimuksesta: Ryhmä henkilöitä laitetaan heilumaan musiikin tahtiin oluttuopit käsissään. Ryhmä, joka kuuntelee samaa musiikkia ja heiluu samaan tahtiin, muodostuu kiinteämmäksi kuin ryhmä, jossa koehenkilöt kuuntelevat eri musiikkia ja heiluvat eri tahtiin.
Mitä tällä kaikella sitten on väliä? Valtio tai sosiaalisen median toimijat eivät todennäköisesti tule tekemään tämän asian suhteen yhtään mitään – tai ainakaan riittävän nopeasti. Some-jätit haluavat hyödyntää lasten kulttuurisen kehityksen herkkyyskauden ja kasvattaa heistä käytännössä some-maan asukkaita. Siksi somen käytön ikärajoja ei käytännössä valvota tai edes haluta valvoa. Mark Zuckerberg oli todennut Haidtille vuonna 2018, että “he työskentelevät asian eteen” – ilmeisen työ ei tuota tuloksia.
Haidtin ehdotus on neliosainen: puhelimet pois koulusta, nuorille älypuhelin vasta 14-vuotiaana ja 16-vuotiaana aikaisintaan sosiaaliseen mediaan. Neljäs osa ratkaisua on: annetaan nuorille takaisin riippumattomuutta, vapaata leikkiä ja vastuunkantoa reaalimaailmassa. Haidt näkee meidän suojelevan nykyisin nuoria liikaa oikealta elämältä ja liian vähän virtuaalimaailmalta. Eli jos ei nyt heilumaan oluttuopin kanssa, niin oikeisiin, fyysisiin kontakteihin ja toimintaan kumminkin, puhelimet sujuvasti unohtaen.
Haidt on oikeassa ja hänen ehdotuksensa tilanteen ratkaisemiseksi on myös erinomainen. Jotta voidaan tukea nuorten tuomista maailmaan, jossa on oikeasti hyvä olla, jossa voi ottaa riskejä, kehittyä ja kasvaa ja luoda oikeita sosiaalisia kontakteja ja kokea kaivattua (ja täysin perusteltua) pärjäämistä sosiaalisessa statuksessa, jotain hyvin konkreettista pitää tehdä puhelinten ja somen ylivallalle. Rajattoman vertailupoolin sijaan olisi tärkeätä palata sellaiseen kylän kokoiseen verrokkipooliin, jossa on mahdollista olla jossain omassa osaamisessa kärkiluokkaa.
Ei se keski-ikäisyyskään todellakaan suojaa puhelimelta. Odysseuksen ratkaisun mukainen mastoon sitominen tai puhelimen muuttaminen lankapuhelimeksi toimii. Mitä aikuiset edellä, sitä nuoret perässä. Mitä jos teilläkin kotona olisi malliksi seinäteline ja ajatuksen saisi kaupattua eteenpäin myös talouden nuorille?
Petri Federley
sosiaalipsykologi
Kouvola
(05) 210 4400
PL 238, 48101 Kotka
Kymenlaaksonkatu 10, 48100 Kotka (avoinna sopimuksen mukaan)
myynti@pkank.fi
aineistot@pkank.fi
toimitus@pkank.fi
etunimi.sukunimi@pkank.fi
Teija Piipari
Sivustomme käyttää evästeitä.