Kaa­duin suo­raan ma­hal­le­ni, naa­mal­le­ni, as­falt­tiin kes­kel­le ajo­väy­lää suo­ja­tiel­lä 23. elo­kuu­ta noin kel­lo 11. Mie­les­tä­ni en kom­pas­tu­nut. En myös­kään pyör­ty­nyt, mut­ta ylös­kään en pääs­syt heti. Ver­ta tuli reip­paan­lai­ses­ti jos­ta­kin – il­me­ni, et­tä leu­as­ta.

Kuu­luu ää­ni: ”Nos­ta kai­na­lois­ta ylös”. Si­vul­ta ojen­taa käsi pa­pe­ri­tuk­koa. Mi­nut ta­lu­te­taan pois ajo­väy­läl­tä. Ym­pä­ril­lä pu­hu­taan Ko­ti­piz­zan tuo­leis­ta. ”Ne ovat lu­kos­sa”. ”Ei ne ole, kyl­lä sii­hen voi is­tua”, sa­noo toi­nen. Sa­mas­sa is­tun tuo­lis­sa ja maa­il­ma al­kaa kir­kas­tua. Apuun tul­lut rou­va hä­täi­lee, kun pa­pe­ri­ka­saan vuo­to ei enää imey­dy. Hän me­nee piz­ze­ri­aan. Sa­maan ai­kaan on joku toi­nen soit­ta­nut am­bu­lans­sin. Rou­va tu­lee kasa pa­pe­ria mu­ka­naan.

Kaik­ki on mie­les­tä­ni nyt hy­vin. Kiit­te­len ja pyy­te­len näi­tä avu­li­ai­ta ih­mi­siä jät­tä­mään mi­nut odot­ta­maan au­toa: ”Kyl­lä minä täs­sä nyt pär­jäi­len.”

Rou­va sa­noo nau­ra­en, et­tä ha­lu­a­vat edes näh­dä am­bu­lans­sin. Siis jää­vät odot­ta­maan kans­sa­ni.

Kii­tok­set vie­lä ker­ran avi­o­pa­ril­le ja am­bu­lans­sin soit­ta­neel­le her­ral­le.

Ko­to­na sai­raa­las­ta olin noin kel­lo 16, leu­as­sa vii­si om­mel­ta.

Mar­ket­ta Hyy­ry­läi­nen