Mik­ke­lin hiip­pa­kun­nan piis­pa Mari Park­ki­nen kir­joit­ti ylei­sö­no­sos­ta­ol­la (Ank 11.9.). Erit­täin hie­no ja to­den­mu­kai­nen kir­joi­tus ny­kyi­ses­tä Suo­men po­li­tii­kas­ta, jon­ka pää­ta­voi­te on, niin­kuin Park­ki­nen kir­joit­ti, hy­vä­o­sais­ten asi­ois­ta huo­leh­ti­mi­nen. On to­del­la tär­ke­ää, mi­ten roh­ke­as­ti Park­ki­nen toi asi­at esil­le, ta­val­la joi­ta kir­kon edus­ta­jat ei­vät yleen­sä tee.

Kun olen it­se ol­lut pois­sa seu­ra­kun­nan jä­se­nyy­des­tä jo vuo­des­ta 1974, niin kir­joi­tus lait­toi mi­nut ajat­te­le­maan seu­ra­kun­nis­ta ai­van toi­sel­la ta­val­la. Ero­sin sil­loin jä­se­nyy­des­tä, kun tuli ve­ro­pää­tös jos­sa jou­duin mak­sa­maan noin kah­den vii­kon pal­kan ver­ran li­sää ve­roa, joka oli kir­kol­lis­ve­ron suu­rui­nen. Vai­mo­ni oli äi­tiys­lo­mal­la, lai­no­jo­jen kor­ko­ja ta­los­ta piti mak­saa ja iso ly­hen­nys sekä muut­kin mak­sut. Oli­si tul­lut an­kea jou­lu il­man ap­pi­van­hem­pien myö­tä­mie­li­syyt­tä. Kir­kos­ta ero­sin ei­kä sen jäl­keen ol­lut ve­ro­tuk­sen kans­sa mi­tään hä­tää.

Lap­se­na kun naa­pu­ris­sa pi­det­tiin seu­ro­ja, jois­sa ke­rät­tiin Is­ra­e­lin avus­tuk­sia niin ih­met­te­lin mik­sei meil­le Kar­ja­lan eva­koil­le ke­rät­ty, kun meil­tä oli men­nyt kaik­ki, niin sa­not­tiin, et­tä ne ovat ju­ma­lan kan­saa. Ne ovat nyt men­nei­tä asi­oi­ta ja oli to­del­la tär­ke­ää piis­pa Park­ki­sen kir­joi­tus, sil­lä se an­toi us­koa sii­hen, et­tä kir­kos­ta löy­tyy myö­tä­tun­toa huo­no-osai­sil­le, joi­ta Suo­mes­sa on vie­lä pal­jon ja saat­taa jopa lait­taa mi­nun­kin pää­tök­sen jos­kus uu­teen aja­tuk­seen.

Au­lis Souk­ka

Ha­mi­na