Tei­ja Pii­pa­ri

Esa Vik­man ojen­taa kuu­lo­suo­jai­met. Koh­ta tu­lee me­te­liä, opas­taa Vik­ma­nin Ki­ven toi­mi­tus­joh­ta­ja kot­ka­lai­sen per­hey­ri­tyk­sen ti­lois­sa.

Hi­o­ja Tero Ho­ta­ri nä­päyt­tää käyn­tiin ti­mant­ti­pyö­rö­sa­han, jon­ka iso terä al­kaa sa­ha­ta raa­ka­ki­veä vii­den­tois­ta sent­ti­met­rin pak­sui­sik­si le­vyik­si.

Vii­den­tois­ta sik­si, et­tä sen pak­sui­sia hau­ta­ki­vet Suo­mes­sa lä­hes poik­keuk­set­ta ovat.

Timanttipyörösahalla sahataan raakakivi levyiksi.

Vik­ma­nin Kivi viet­tää 8. tou­ko­kuu­ta sa­ta­vuo­tis­juh­laa. Esa Vik­ma­nin isoi­sä, ki­ven­hak­kaa­ja Ver­ne­ri Vik­man tuli Ori­mat­ti­las­ta isom­piin ym­py­röi­hin Kot­kaan vuon­na 1925, ja pe­rus­ti Ky­min rau­ta­tie­a­se­man ra­ta­pi­han ku­pee­seen ki­vi­liik­keen. Paik­ka oli luon­te­va, kos­ka hau­ta­ki­viin tar­vit­ta­va raa­ka-ai­ne tuli ju­nal­la suo­raan pi­haan.

– Täl­lä sa­mai­sel­la ton­til­la on toi­mit­tu ja asut­tu­kin koko tämä ai­ka, Esa Vik­man to­te­aa.

Ver­ne­ri Vik­man kes­kit­tyi hau­ta­ki­vien te­ke­mi­seen, ja hau­ta­ki­vet ovat ol­leet ki­vi­työ­liik­keen pe­ru­si­dea koko toi­min­nan ajan.

– Eri su­ku­pol­vet sen jäl­keen ovat sit­ten tuo­neet eri­lai­sia jut­tu­ja sii­hen rin­nal­le.

Ver­ne­ri Vik­ma­nin ai­ka­na oli myös pien­tä omaa lou­hin­taa. Ki­ven työs­tä­mi­nen ke­hit­tyi koko ajan, ja ko­nei­ta otet­tiin käyt­töön. 30-lu­vul­la tuli säh­kö­moot­to­rin pyö­rit­tä­mä hi­o­ma­ko­ne. Iso mul­lis­tus kävi 50-lu­vul­la, kun ki­vi­sa­hat al­koi­vat hel­pot­taa työ­tä.

Kivilevy on sivuilta sahattavana.

Hal­lis­sa ki­vi­le­vy on si­vuil­ta sa­hat­ta­va­na. Esa Vik­man jat­kaa jut­tua. Hä­nen isän­sä Os­mo Vik­man ot­ti ve­to­vas­tuun yri­tyk­ses­tä 70 vuot­ta sit­ten.

– Isän isoin jut­tu oli raa­ka­ki­ven ul­ko­maan­vien­ti, jon­ka hän aloit­ti 1964. Ita­li­as­sa, Es­pan­jas­sa ja Por­tu­ga­lis­sa ol­tiin kiin­nos­tu­nei­ta Kot­kan pu­nai­ses­ta gra­nii­tis­ta, jota ja­los­tet­tiin ta­lon­ra­ken­nuk­seen, sei­niin ja lat­ti­oi­hin.

Vuon­na 1986 Os­mo Vik­man sai Kot­kan yrit­tä­jä­pal­kin­non. Nel­jä vuot­ta myö­hem­min ul­ko­mail­le suun­tau­tu­neet myyn­ti­toi­min­not myy­tiin isom­mal­le yrit­tä­jäl­le ja luo­vut­tiin omas­ta lou­hin­nas­ta. Sa­maan ai­kaan Esa Vik­man ot­ti vas­tuun yri­tyk­ses­tä. Ala oli tul­lut tu­tuk­si jo var­hain. Ko­ti­pi­has­sa hän tah­toi leik­kiä ul­ko­työs­sä ol­lei­den ki­ven­hak­kaa­jien kans­sa.

– Sii­tä on va­lo­ku­va­kin, kun sei­son vii­si­vuo­ti­aa­na hak­ku­rei­den vä­lis­sä. Kun he kyl­läs­tyi­vät pik­ku­poi­kaan, käs­ki­vät men­nä si­säl­le kat­so­maan hi­o­jia.

Kol­man­nen pol­ven yrit­tä­jän sy­dän­tä lä­hel­lä ovat ym­pä­ris­tö­ki­vet ja puis­to­ra­ken­ta­mi­nen. Esa Vik­man on omin kä­sin teh­nyt muun mu­as­sa Ka­ta­rii­nan me­ri­puis­tos­sa ole­van pur­je­pöy­dän ja Ha­mi­nan jät­ti­lip­pu­tan­gon juu­rel­la ole­van ison pöy­dän.

Yri­tys on pal­kit­tu vuo­si­na 2012 ja 2015 kun­ni­a­kir­jal­la Ym­pä­ris­tö­ra­ken­ne­kil­pai­lus­sa, jon­ka jär­jes­tä­vät Kivi ry, Puu­tar­ha­liit­to ja Be­to­ni­te­ol­li­suus ry.

Kiven hiominen kiiltäväksi on pitkä prosessi.

Hi­o­ja Tero Huo­ta­ri val­voo hal­lis­sa seu­raa­vaa vai­het­ta, hau­ta­ki­ven hi­o­mis­ta kiil­tä­väk­si. Pro­ses­si on pit­kä, Esa Vik­man huo­maut­taa. Toi­ses­sa hal­lis­sa on me­neil­lään hau­ta­ki­vien kai­ver­rus. Yh­teen tu­lee ihan uu­si kai­ver­rus, toi­ses­ta hi­o­taan van­haa pois ja teh­dään ti­lal­le uut­ta.

Kier­rok­sel­la kul­kee mu­ka­na Ol­li Vik­man, 22, nel­jän­nen su­ku­pol­ven edus­ta­ja. Hän on jo töis­sä per­hey­ri­tyk­ses­sä ja te­kee "kaik­kea lai­das­ta lai­taan", mut­ta pää­a­si­as­sa ki­vien asen­nus­ta.

– Mi­nul­le oli it­ses­tään sel­vää, et­tä jat­kan yri­tyk­ses­sä jo ihan vel­vol­li­suu­den mut­ta myös pe­rin­teen ta­kia. Li­säk­si on kiva teh­dä työ­tä kä­sin. Olen myös so­si­aa­li­nen ja tyk­kään ta­va­ta ih­mi­siä.

Vel­jek­sis­tä nuo­rem­pi, Art­tu Vik­man, 18, työs­ken­te­lee hän­kin yri­tyk­ses­sä opis­ke­lu­jen­sa ohes­sa.

Esa Vikmanin sydäntä lähellä on ympäristö- ja erikoiskivien valmistus. Kuvassa oleva rappukivi on Kotkan punaista graniittia ja ristipäähakattu karheaksi.

Ajan hen­ki nä­kyy myös hau­ta­ki­vis­sä, vaik­ka hi­taam­min kuin ha­me­muo­dis­sa. Esa Vik­man sa­noo. 70-lu­vul­la va­lit­tiin sa­man­lai­sia, laa­tik­ko­mai­sia ja yleen­sä mus­tia hau­ta­ki­viä.

– Ei ha­lut­tu erot­tau­tua ei­kä pröys­täil­lä.

80-lu­vul­la läh­det­tiin­kin sit­ten lau­kal­le: tah­dot­tiin pu­nais­ta ja har­maa­ta ki­veä ja eri­lais­ta muo­toa, kaa­re­vaa ja vi­noa.

– Ol­tiin roh­kei­ta ja ha­lut­tiin sitä, mikä miel­lyt­tää omaa sil­mää.

2000-lu­vul­la val­lal­la on ol­lut mo­ni­vä­ri­syys, ko­ris­teet ja au­kot kynt­ti­lä­lyh­dyil­le.

– Nyt tun­tuu, et­tä mus­ta te­kee taas suur­ta tu­lo­aan, mikä mi­nua hiu­kan kum­mas­tut­taa, Esa Vik­man sa­noo.

Vik­ma­nin Kivi työl­lis­tää yrit­tä­jän li­säk­si kol­me työn­te­ki­jää ym­pä­ri­vuo­ti­ses­ti. Esa Vik­man täyt­ti vii­me mar­ras­kuus­sa 60 vuot­ta. Eläk­keel­le ei ole kii­re, mies va­kuut­taa. Os­mo-isä­kin työs­ken­te­li vie­lä yli 80-vuo­ti­aa­na.

– Ta­voit­tee­na on ol­la töis­sä vie­lä seu­raa­vat kym­me­nen vuot­ta. To­sin seu­raa­vas­ta su­ku­pol­ves­ta­han se riip­puu, kau­an­ko huo­li­vat mi­nut työ­ka­ve­rik­si, Vik­man sa­noo ja hy­myi­lee.

Vik­ma­nin Kivi juh­lis­taa 100-vuo­tis­ta toi­min­taan­sa avoi­mien ovien mer­keis­sä tors­tai­na 8. tou­ko­kuu­ta. Tar­jol­la kah­vit ja työ­näy­tök­siä.