Tei­ja Pii­pa­ri

Ku­vaus. Hil­jai­suus.

– Isä, äi­ti! Ma­ri­an­ne tul ta­kas!

Poik­ki! Hie­nos­ti meni!

Ora­va­lan kar­ta­nos­sa Kou­vo­las­sa ku­vat­tiin lo­ka­kuus­sa Ikui­ses­ti -elo­ku­van vuo­teen 1939 si­joit­tu­vaa epook­ki­koh­taus­ta, jos­sa Rii­na Mat­ti­lan esit­tä­mä Min­na rien­tää ylä­ker­ras­ta alas sa­liin ker­to­maan van­hem­mil­leen (roo­leis­sa San­te­ri Kin­nu­nen ja Sari Ra­ju­lin) Vii­pu­ris­sa asu­van sis­kon­sa pa­luus­ta lap­suu­den­ko­tiin.

Draa­ma­e­lo­ku­va pe­rus­tuu Vir­ve Mat­ti­lan kä­si­kir­joi­tuk­seen. Mat­ti­la tun­ne­taan useis­ta ke­sä­te­at­te­rei­hin te­ke­mis­tään näy­tel­mis­tä ja esi­tyk­sis­tä. Oh­jaus on Tee­mu Vil­li­kan. Elo­ku­van tuot­taa Same-Ey­es Viih­de. Te­ki­jä­tii­mi on Kou­vo­las­ta.

– En muis­ta kuka meis­tä yh­te­nä päi­vä­nä sa­noi, Tee­mu, Jes­se vai minä, et­tä teh­dään­kö yh­des­sä pit­kä elo­ku­va, muis­te­lee Mat­ti­la pro­jek­tin syn­tyä. – Olin ai­em­min teh­nyt ta­ri­nas­ta te­at­te­ri­la­val­le mu­si­kaa­li­ver­si­on, ja mie­tin jo sil­loin, et­tä täs­tä sai­si kyl­lä hy­vän elo­ku­van. Idea läh­ti­kin no­pe­as­ti liik­keel­le, ja aloin muo­ka­ta teks­tiä uu­sik­si elo­ku­vaa var­ten.

Kol­mik­ko on työs­ken­nel­lyt ai­kai­sem­min yh­des­sä mm. pie­noi­se­lo­ku­vien mer­keis­sä.

Virve Mattilan käsikirjoitukseen perustuva Ikuisesti tulee elokuvateatterihin ensi vuoden syksyllä. -Toivon, että elokuva antaa katsojille tunne-elämyksen ja jättää ajateltavaa.

Vir­ve Mat­ti­la ker­too ”ai­na ty­kän­neen­sä men­neis­tä ajois­ta”.

– Ny­ky­päi­vää on ai­na, men­nee­seen pää­see hie­nos­ti elo­ku­vien kaut­ta. Ha­lu­an kat­so­jien pää­se­vän ai­kaan, jota ei­vät ole en­nen ko­ke­neet, mut­ta joka kui­ten­kin elää meis­sä isiem­me, äi­tiem­me ja mui­den men­nei­den su­ku­pol­vien kaut­ta, on DNA:ssam­me. Kun ym­mär­tää, mitä on ol­lut en­nen, ym­mär­tää pa­rem­min tätä päi­vää, hän jut­te­lee.

Myös ai­ka kieh­too ja kiin­nos­taa Mat­ti­laa.

– Olen ai­na ha­lun­nut leik­kiä aja­tuk­sel­la, on­ko ai­kaa ole­mas­sa.

Ai­kuis­ten satu Ikui­ses­ti poh­tii­kin ajan ole­mus­ta, ul­ko­puo­li­suu­den tun­net­ta ja men­nei­syy­den kai­ku­ja, jot­ka yhä vai­kut­ta­vat ny­ky­het­kes­sä.

Elokuvan isä ja tytär, Santeri Kinnunen ja Riina Mattila.

Oh­jaa­ja Tee­mu Vil­li­kan sy­tyt­ti Mat­ti­lan teks­tis­sä juu­ri kah­den maa­il­man yh­teys. Pää­hen­ki­löt ei­vät ole fyy­si­ses­ti sa­mas­sa ti­las­sa, ei­vät edes sa­mas­sa ajas­sa, vaan he kes­kus­te­le­vat päi­vä­kir­jan vä­li­tyk­sel­lä.

– Ta­ri­na näyt­tää, et­tä ih­mi­set ei­vät ole muut­tu­neet, vaan kaik­ki ra­kas­ta­vat, toi­vo­vat ja toi­mi­vat. Oli sit­ten ky­sees­sä men­nyt tai ny­kyi­nen ai­ka.

Elo­ku­va si­joit­tuu Suo­men tal­vi­so­dan ai­kaan, mut­ta sota näyt­täy­tyy ai­no­as­taan taus­tal­la.

– Sii­nä­kin mie­les­sä teks­ti on ajan­koh­tai­nen, et­tä so­taa käy­dään tä­nä­kin päi­vä­nä ja vie­lä­pä tuos­sa ai­ka lä­hel­lä.

Ta­ri­nas­sa Mika Man­ner on kan­sain­vä­li­nen rok­ki­täh­ti, joka on saa­nut elä­mäs­sään mai­net­ta ja mam­mo­naa, mut­ta sii­tä huo­li­mat­ta si­sin­tä kal­vaa se­lit­tä­mä­tön kai­puu. Mika saa hal­tuun­sa päi­vä­kir­jan, jota ke­säl­lä 1939 on kir­joit­ta­nut nuo­ri, elä­mä­ni­loa pur­sun­nut nai­nen Min­na. Mika ah­mii teks­tiä, kun­nes kir­joi­tus äkis­ti kat­ke­aa. Het­ken mie­li­joh­tees­ta hän al­kaa pur­kaa sy­dän­tään ja kir­joit­taa Min­nan vii­meis­ten sa­no­jen pe­rään. Ei­kä ai­kaa­kaan, kun päi­vä­kir­jan si­vuil­le il­mes­tyy Min­nan vas­taus.

Täs­tä al­kaa ai­nut­laa­tui­nen yh­teys kah­den eri ajan ja kah­den täy­sin eri­lai­sen Suo­men vä­lil­lä.

Mika Man­ne­ria näyt­te­lee Kou­vo­las­ta ko­toi­sin ole­va, ny­kyi­sin Ruot­sis­sa asu­va Ilk­ka Ola­vi.

Elo­ku­vas­sa on mu­ka­na jul­ki­suu­den hen­ki­löi­tä, ku­ten lau­la­ja Tar­ja Tu­ru­nen ca­meo-roo­lis­sa, sekä jouk­ko maan etu­ri­vin am­mat­ti­näyt­te­li­jöi­tä.

– Oli fan­tas­tis­ta saa­da mu­kaan See­la Sel­la, Heik­ki Kin­nu­nen, San­te­ri Kin­nu­nen, Kons­ta Hie­ta­nen ja Ar­ja Ko­ri­se­va, mut­ta ha­lu­sim­me elo­ku­vaan myös pai­kal­li­sia niin pal­jon kuin mah­dol­lis­ta, myös har­ras­ta­ja­puo­lel­ta, Vir­ve Mat­ti­la sa­noo.

– On erit­täin iso mer­ki­tys saa­da ko­ke­nei­ta am­mat­ti­näyt­te­li­jöi­tä mu­kaan, tuo­han se myös tun­net­ta­vuut­ta elo­ku­vaa koh­taan, jat­kaa Tee­mu Vil­lik­ka.

Vil­li­kan mu­kaan jo­kai­nen, joka Mat­ti­lan kä­si­kir­joi­tuk­sen luki, oli ha­lu­kas saa­maan roo­lin elo­ku­vas­sa.

– Kuu­lem­ma ku­kaan ei pys­ty­nyt sitä kui­vin sil­min lu­ke­maan.

Riina Mattila tekee ensiroolin pitkässä elokuvassa. -Minnan rooli on minulle valonpilkahdus, hän sanoo.

Tal­vi­so­dan ai­kai­sen Min­nan roo­lin te­ke­vä kou­vo­la­lai­nen Rii­na Mat­ti­la on teh­nyt te­at­te­ria har­ras­ta­ja­te­at­te­reis­sa ”koko ikän­sä”. Mat­ti­la opis­ke­lee oop­pe­ra­lau­la­jak­si Lah­den kon­ser­va­to­ri­os­sa ja pyr­kii sa­mal­la te­at­te­ri­kor­ke­a­kou­luun.

Ikui­ses­ti on Mat­ti­lan en­sim­mäi­nen ko­ko­pit­kä elo­ku­va. Hän al­koi teh­dä roo­li­aan hah­mo­a­na­lyy­sin kaut­ta: mil­lai­nen oli 1930–40-lu­vun nai­nen, mitä hän har­ras­ti ja teki va­paa-ajal­la, mui­den mu­as­sa.

– Min­na on luon­non­lä­hei­nen, hy­vä­sy­dä­mi­nen ja sy­väs­ti tun­te­va nuo­ri nai­nen, joka sa­mal­la ka­pi­noi oman ai­kan­sa nai­siin koh­dis­tu­via ra­joi­tuk­sia vas­taan, Rii­na Mat­ti­la luon­neh­tii. – Mi­nun on ol­lut help­po sa­mas­tua Min­naan, jon­ka aja­tus­maa­il­ma ei ole kau­ka­na omas­ta­ni.

Ikui­ses­ti -elo­ku­va elo­ku­va­te­at­te­reis­sa syk­syl­lä 2026 kaut­ta maan.