Ul­la-Mai­ja Sie­vi­nen

Suu­ri hir­si­ta­lo ra­ken­net­tiin ny­kyi­sen Kot­kan tai­de­gal­le­ria Uu­si­ku­van pai­kal­le vuon­na 1897. Kun Tuk­ku­kau­pan ta­loa suun­ni­tel­tiin 1900-lu­vun alus­sa, tämä hir­si­ra­ken­nus siir­ret­tiin ny­kyi­sel­le pai­kal­leen osoit­tee­seen Ruot­sin­sal­men­ka­tu 24.

Siir­to­mat­ka ei ol­lut pit­kä, mut­ta työ oli taa­tus­ti suu­ri ja haas­teel­li­nen. Se teh­tiin hy­vin.

Ta­los­sa oli ai­ka­naan vii­si tai kuu­si hel­la­huo­net­ta, jois­sa jo­kai­ses­sa asui per­he.

Ny­kyi­sin ta­los­sa on kot­ka­lai­sen eläk­keel­lä ole­van dip­lo­mi-in­si­nöö­ri Kari Rä­män ”poi­ka­mies­bok­si”. Hän muut­ti sii­hen noin 14 vuot­ta sit­ten. Sitä ai­em­min hän asui Es­poon Ta­pi­o­las­sa, ja kak­kos­ko­ti­na oli täy­del­li­ses­ti kun­nos­tet­tu, yli 50-vuo­ti­as troo­la­ri Nii­na.

Ison olohuoneen seinällä on myös suuri valokuva Kotkan sataman menneiltä vuosikymmeniltä.

Kari Rä­män koti kuin ai­ka­ko­ne: se joh­dat­taa vie­raan­sa men­nei­siin ai­ka­kau­siin, van­ho­jen huo­ne­ka­lu­jen, itä­mais­ten mat­to­jen ja tai­teen kes­kel­le. Jo­kai­sel­la ta­va­ral­la on ta­ri­nan­sa.

– Ja kai­ken pi­tää ol­la jär­jes­tyk­ses­sä, ta­lon isän­tä sa­noo.

Ti­laa nel­jäs­sä huo­nees­sa on 136 ne­li­ö­tä ja huo­nei­den kor­keus on 3,30 met­riä. Kat­toa on alen­net­tu puo­len met­rin ver­ran.

Kari Rämän talteen leikkaama Pierre de Blancin ajatus.

Koti he­rät­tää kä­vi­jäs­sä ky­sy­myk­sen toi­sen­sa jäl­keen. Mikä on ti­la­van olo­huo­neen suu­ren, upe­an kat­tok­ruu­nun ta­ri­na?

– Se on pit­käl­ti yli sa­ta­vuo­ti­as ja pe­räi­sin il­mei­ses­ti Ve­nä­jäl­tä, Pie­ta­rin alu­eel­ta.

Olo­huo­nees­ta avau­tu­vat ruo­ka­sa­liin kor­ke­at, tum­mat puu­o­vet. Ruo­ka­sa­lin pöy­dän ym­pä­ril­lä mah­tuu usei­ta ih­mi­siä, ja siel­lä on pi­det­ty ko­kouk­si­a­kin. Kari Rämä on ni­mit­täin mo­nes­sa mu­ka­na.

Ruo­ka­pöy­tä tuo­lei­neen on pe­räi­sin Ii­tis­tä, Hel­la Wuo­li­jo­en Mar­le­bäc­kin kar­ta­nos­ta. Nis­ka­vuo­ri-näy­tel­mis­tään tut­tu kir­jai­li­ja ja Yleis­ra­di­on pää­joh­ta­ja Wuo­li­jo­ki emän­nöi kar­ta­noa 1920-40-lu­vuil­la.

Telegrammilla on aikanaan ollut tärkeä tehtävänsä höyrylaivassa.

Työ­huo­nees­ta löy­tyy sekä höy­ry­lai­van ko­men­to­sil­lan et­tä ko­ne­huo­neen te­leg­ram­mit. Kun lai­van kap­tee­ni kään­tää kah­vas­ta, niin ko­ne­mes­ta­ri toi­mii käs­kyn mu­kai­ses­ti.

Ko­me­al­la työ­pöy­däl­lä on van­ha mus­te­pul­lo­te­li­ne. Sii­hen on kiin­ni­tet­ty pa­pe­ri, jos­sa lu­kee Toi­vo Pek­ka­sen nurk­kaus.

– Tuo pa­pe­ri löy­tyi kir­jas­ton ros­kik­ses­ta.

Toi­nen­kin pa­pe­ri sii­nä on: ”Elä­mä­si nai­nen ei ole se, joka si­lit­tää pai­ta­si ja hou­su­si vaan se, joka ne ry­pis­te­lee. Mut­ta pidä se sa­lai­suu­te­na.” Kir­joit­ta­ja on Pier­re de Blanc, ja Rä­män hil­pe­äs­tä vir­nis­tyk­ses­tä voi pää­tel­lä, et­tä hän on sa­maa miel­tä.

Työ­pöy­dän al­la on noin 20 sent­tiä ma­ta­la siro jak­ka­ra. Se on toi­mi­nut al­ku­jaan mor­sius­jak­ka­ra­na.

– Minä pi­dän sii­nä jal­ko­ja­ni, kun is­tun pöy­dän ää­res­sä.

Olohuoneen yli sata vuotta vanha kattokruunu on tiettävästi peräisin Venäjältä.

Lai­vo­jen pie­nois­mal­lit ja me­ri­hen­ki­set tau­lut ker­to­vat Kari Rä­män kiin­nos­tuk­ses­ta mer­ta ja lai­vo­ja koh­taan.

– Meri on mi­nul­le tär­keä. Olen pik­ku­po­jas­ta läh­tien kul­ke­nut sa­ta­mis­sa ja kat­sel­lut lai­vo­ja. 1990-lu­vun lop­pu­puo­lel­la to­teu­tin haa­vee­ni ja os­tin Kei­jo Par­ta­sen Suo­meen ai­em­min tuo­man troo­la­rin hu­vi­a­luk­sek­si. Se sai pi­tää ni­men­sä Nii­na. Sii­tä tuli kak­kos­ko­ti­ni.

Mut­ta mi­ten pal­jas­jal­kai­nen sta­di­lai­nen sit­ten muut­ti ja ko­tiu­tui Kot­kaan?

– Es­poon ko­din myyn­nin jäl­keen ha­lu­sin saa­da asun­to­lai­van li­säk­si asun­non mais­sa. Et­sin sa­ta­vuo­ti­as­ta, kun­nos­tet­ta­vaa hir­si­ta­loa Ha­mi­nan ja Por­voon vä­lil­tä. Kun näin tä­män asun­nonn ihas­tuin sii­hen heti, tein tar­jouk­sen en­kä ole tätä kaup­paa ka­tu­nut kos­kaan. Re­mont­tia tein vain kah­teen huo­nee­seen, muo­vi­ma­tot otet­tiin pois ja sei­niä ta­pi­see­rat­tiin.

Sisäpihan parvekkeelta avautuu näkymä Tukkukaupan talon makasiineihin.

Kari Rämä sa­noo ja kat­soo olo­huo­neen ik­ku­nas­ta ulos. Sii­tä nä­kyy mer­ta, vas­ta­ran­nal­la te­la­koin­ti­ra­ken­nus, me­ri­läis­mal­li­nen puu­ve­ne li­puu lai­neil­la. Päi­vän päät­teek­si nä­kyy il­ta-au­rin­gon lois­te.

Kun ko­dis­ta as­tuu ulos, kään­tyy koh­ti ran­taa ja sit­ten oi­ke­al­le, vas­tas­sa on­kin kan­ta­sa­ta­ma. Il­lan hä­mär­ty­es­sä Kari Rä­män ul­ko-oven mo­lem­min puo­lin syt­ty­vät pu­nai­set lyh­dyt.

– On nii­den mer­ki­tys­tä joku tul­lut ky­se­le­mään­kin, hän nau­raa he­kot­te­lee.