Ah­ti Kos­ki­nen

Läh­dim­me ka­ve­rin kans­sa Kot­kas­ta vä­hän toi­sen­lai­sel­le mat­kal­le Vi­roon. Poik­ke­sim­me muun mu­as­sa Kot­kas­sa.

Ar­ve­len, et­tä useim­mat suo­ma­lai­set ovat käy­neet Vi­ros­sa vain Tal­lin­nas­sa ja Pär­nus­sa. Mepä pää­tet­tiin ajel­la Tal­lin­nas­ta itään, siel­tä ete­lään, edel­leen luo­tee­seen ja ta­kai­sin pää­kau­pun­kiin. Mi­tään muu­ta em­me ol­leet va­ran­neet kuin me­no­mat­kan au­to­lau­tal­la. En­sim­mäi­sek­si yö­py­mis­pai­kak­si otim­me täh­täi­meen Vi­hu­lan kar­ta­non.

En­nen Vi­hu­laa vas­taan tuli tien­viit­ta: Kot­ka. Mitä. Kyl­lä. Kart­taan­kin paik­ka­kun­nan nimi on pai­net­tu. Mi­tä­pä siel­tä löy­sim­me. Em­me juu­ri mi­tään. As­valt­ti­tien reu­nas­sa oli kyl­lä ki­os­ki. Sii­nä oli ai­ka kat­ta­va va­li­koi­ma pur­ta­vaa ja juo­ta­vaa. Ja ves­sa! Lie­kö Suo­mes­sa mon­ta­kaan mois­ta.

Vi­hu­lan oli­vat löy­tä­neet muut­kin suo­ma­lai­set. Lem­pää­län se­ni­o­rit oli­vat tul­leet ma­joit­tu­maan sin­ne oi­kein lin­ja-au­to­kau­pal­la. Vi­hu­la on laa­ja kar­ta­no­komp­lek­si, ra­ken­nuk­sia on pää­kont­to­rin ohel­la lu­kui­sia. On sitä ja tätä, var­si­nai­nen kyl­py­lä­ho­tel­li.

Mat­kai­lum­me jat­kui koh­ti Peip­si­jär­veä. Se on niin suu­ri, et­tä vas­ta­ran­taa on tur­ha tä­hyil­lä. Suun­ta­sim­me Must­veen ky­lään. Mat­kal­la ka­ve­ri kur­va­si tien­vii­tan koh­dal­la, jos­sa luki kirk­ko ja hau­taus­maa. Siel­tä et­sim­me Vi­ron va­paus­so­das­sa kaa­tu­nei­den muis­to­pat­saan. Ka­ve­ri tie­si, et­tä pat­sas­ta oli siir­rel­ty, rä­jäy­tet­ty ja ra­ken­net­tu uu­del­leen.

Hu­ris­tim­me jär­ven ran­ta­tie­tä Kal­las­ten ky­lään. Se oli mo­nen­kir­ja­va asu­ja­mis­to. Ta­lot oli­vat eri­lai­sia ja nä­kyi­pä erään pi­hal­la tyn­ny­ri­sau­na­kin. Ran­nal­la oli erääs­sä koh­das­sa raja-var­ti­os­ton oh­jeet ve­sil­lä liik­ku­jil­le. Tark­ka­na siel­lä pi­tää ol­la­kin, kul­kee­han Vi­ron ja Ve­nä­jän raja – ja vie­lä­pä Na­ton – jär­ven hal­ki.

Kur­va­sim­me hie­man si­sä­maa­han päin. Kus­ki pol­kai­si jar­rua Kivi Kört­sin koh­dal­la. Se oli ja lie­nee vie­lä­kin idyl­li­nen pik­ku kaup­pa-pubi. Sen ves­sas­sa oli vei­keä ko­ris­tus, sei­nät oli rei­lun met­rin kor­keu­del­ta kat­toon vuo­rat­tu lau­ta­sil­la. Heti py­säh­dyk­sen jäl­keen poik­ke­sim­me vil­kai­se­maan upe­aa Alats­ki­ven lin­naa. Se on myö­häis­goot­ti­lais­ta tyy­liä.

Tar­tos­sa yö­vyim­me Barc­lay de Tol­lin pat­sas­ta vas­ta­pää­tä ho­tel­li Barc­la­ys­sa. Viit­se­li­äim­mät ot­ta­koon sel­vää mikä mies tämä her­ra oli, ih­mi­sen pat­saas­ta­han on kyse. Ka­ve­ri liit­tyy kiin­te­äs­ti mei­dän oman maam­me his­to­ri­aan.

Pie­ni yk­si­tyis­koh­ta Tar­tos­ta. Py­säh­dyim­me lai­ta­kau­pun­gil­la erääl­le ki­os­kil­le, ai­ko­muk­se­nam­me naut­tia kah­vit.

– Tää on ku van­han ajan ki­os­ki. Täl­lai­nen pik­ku ik­ku­na­luuk­ku mis­tä os­tok­set myy­dään, minä ku­vai­lin ka­ve­ril­le tis­kil­lä.

– Ka­to­pa sii­hen ylem­mäk­si.

No niin­pä tie­ten­kin. Luu­kun ylä­puo­lel­la sei­soi isoin kir­jai­min: Ret­ro Ki­osk. Tar­tos­sa oli­si ol­lut vaik­ka mitä näh­tä­vää ja ko­et­ta­vaa, van­ha yli­o­pis­to­kau­pun­ki kun on. Meil­lä oli kui­ten­kin muu­ta mie­les­sä.

Kosmonauttien ensimmäiset avaruusruuat valmistettiin Pöltsämaassa.

Me pai­nel­sim­me koh­ti Pölt­sa­maa­ta. Siel­tä piti löy­ty­män van­ha lin­noi­tus. Niin ta­pah­tui­kin. Lin­noi­tus on ai­ka eri­koi­nen. Se on ne­lis­kant­ti­nen, mut­ta yh­den pät­kän sii­tä muo­dos­taa kirk­ko. Yh­des­sä si­vuo­sas­sa si­jait­see hie­no mu­seo.

Siel­lä kä­vi­jöil­le esi­tel­lään ny­ky­tek­nii­kan avul­la Lii­vin­maan his­to­ri­aa. Viit­se­li­äim­mät ot­ta­vat sel­vää sii­tä mikä ih­me on tai oli Lii­vin­maa. Mu­se­os­sa on pie­ni elo­ku­va­te­at­te­ri ja siel­lä voi kat­sel­la ly­hyt­fil­min alu­een men­nei­syy­des­tä Pölt­sa­maa­jo­en nä­kö­kul­mas­ta. Teks­ti­tys­kie­len voi va­li­ta it­se.

Ja sit­ten ret­kem­me ko­ho­koh­ta. Lin­noi­tuk­ses­sa on Pölt­sa­maan säi­ly­ke- ja vii­ni­teh­taan mu­seo. Ei tämä vie­lä mi­tään. Siel­lä oli näyt­teil­lä tah­taal­la val­mis­te­tut Neu­vos­to­lii­ton en­sim­mäi­set ava­ruus­ruu­at! Pyö­re­äs­sä vit­rii­nis­sä oli kym­me­niä put­ki­loi­ta ruo­ka- ja jäl­ki­ruo­ka­tah­no­ja.

Piti ihan poi­ke­ta vie­rei­seen kah­vi­laan pu­rek­si­maan kaik­kea näh­tyä. Otin an­nok­sen jota ei tar­vin­nut pu­rek­sia: ka­ma­vah­tia. Se on pak­sua vaah­toa ja sii­nä on hil­loa ja jo­tain las­tu­ja.

Tun­nel­maa la­tis­ti se, et­tä vie­res­sä si­jait­se­van teh­taan por­til­la lie­hui­vat li­put: Fe­lix ja Ork­la. Sam­pe­rin nor­ja­lai­set. Ei­kös ne kah­mi­neet tuon ruot­sa­lai­sen ket­sup­pi­teh­taan.

Pää­tim­me var­si­nai­sen ret­kem­me lä­hel­le Tal­lin­naa Kei­laan. Kun olim­me juu­ri tör­män­neet ul­ko­mai­siin bis­nes­fir­moi­hin, va­lit­sim­me ruo­ka­paik­kam­me­kin sa­mas­sa hen­ges­sä: Scot­tish Hou­se.