Ul­la-Mai­ja Sie­vi­nen

Pyh­tääl­lä­kin pir­tun sa­la­kul­je­tus kiel­to­lain ai­ka­na, vuo­si­na 1919–1932, toi te­ki­jöil­leen pait­si ra­haa, myös vauh­tia ja vaa­ral­li­sia ti­lan­tei­ta.

Pir­tu­mies­ten vah­vuuk­si­na vir­ka­val­taa vas­taan oli­vat ve­sien tark­ka tun­te­mus ja no­pe­at, jos­kus len­to­ko­neen moot­to­reil­la va­rus­te­tut ve­neet.

Pyh­tääl­lä tun­net­tu­ja sa­la­kul­jet­ta­jia oli­vat Kiis­kin vel­jek­set Erik, Kos­ti, Kal­le, Veik­ko ja Heik­ki.

– Veik­ko Kiis­kin poi­ka Pek­ka Kiis­ki pyy­si mi­nua kir­joit­ta­maan kir­jan vel­jes­ten toi­min­nas­ta ja pir­tun sa­la­kul­je­tuk­ses­ta yleen­sä, ker­too kot­ka­lai­nen tie­to­kir­jai­li­ja San­na Lön­n­fors.

Näin syn­tyi vas­ti­kään jul­kis­tet­tu teos Pir­tu­ta­ri­noi­ta Pyh­tään ran­noil­ta. Pek­ka Kiis­ki eh­ti näh­dä kir­jan en­nen kuo­le­maan­sa. – On hy­vin teh­ty kir­ja, Pek­ka kom­men­toi sitä, San­na muis­te­lee.

Kiel­to­lain ai­ka­na Suo­mes­sa ei saa­nut myy­dä ei­kä it­se val­mis­taa al­ko­ho­li­juo­mia. Mut­ta ei se ih­mis­ten juo­ma­ha­lu­ja lo­pet­ta­nut. Avuk­si tu­li­vat sa­la­kul­jet­ta­jat.

Pir­tua ha­et­tiin yleen­sä Vi­ros­ta tai Sak­sas­ta tul­leis­ta lai­vois­ta.

– Kun Hein­lah­des­sa kii­pe­si kor­ke­an kal­li­on la­el­la män­tyyn kau­ko­put­kel­la kat­so­maan, näki, oli­ko Suur­saa­ren ja Ruus­ke­rin vä­lis­sä noin 40–50 ki­lo­met­rin pääs­sä pir­tu­lai­vo­ja. Jos oli, niin heti läh­det­tiin ve­neel­le ja lai­vaa koh­ti.

Kiel­to­lain myö­tä Pyh­tääl­le­kin tuli en­tis­tä no­pe­am­pia ve­nei­tä. Vuon­na 1928 Kiis­kin vel­jek­sis­tä van­hin, Erik, pe­rus­ti yhä toi­mi­van Hein­lah­den Veis­tä­mön. He ra­ken­si­vat siel­lä ame­rik­ka­lai­sen ve­ne­leh­den in­noit­ta­ma­na it­sel­leen pit­kän, so­la­kan ja no­pe­an ve­neen.

Kiis­kit hank­ki­vat ve­nee­seen­sä len­to­ko­neen moot­to­rin. Muut­kin ran­ni­kon ve­ne­veis­tä­möt os­ti­vat in­nol­la Ae­ro Oy:n van­ho­ja moot­to­rei­ta.

Kä­te­vä tapa kul­jet­taa pir­tu­las­tia me­rel­lä oli­vat pir­tu­tor­pe­dot, ke­hi­kot, joi­ta ve­det­tiin ve­des­sä ve­neen pe­räs­sä. Tiu­kas­sa pai­kas­sa tor­pe­do ir­ro­tet­tiin, ja se nou­det­tiin myö­hem­min. Tor­pe­dos­sa oli usein suo­la­pus­si tai lii­ma­kork­ki. Kun suo­la ja lii­ma oli­vat liu­en­neet ve­teen, pin­taan nou­si koho.

Pir­tu­ve­neen saa­vut­tua ran­taan las­ti pii­lo­tet­tiin odot­ta­maan ha­ki­joi­ta. Kiis­kien suo­si­ma kät­kö­paik­ka oli Hein­lah­den Raak­ki­poh­ja, jos­sa ka­nis­te­rit upo­tet­tiin me­reen.

Pir­tu­mie­het yleen­sä tie­si­vät, mi­ten ta­kaa-aja­vat vir­ka­val­lan ve­neet saa­tiin har­hau­tet­tua.

Vir­ka­val­ta pää­si sil­loin täl­löin yl­lät­tä­mään pir­tu­ve­neen, ja ran­gais­tuk­sek­si tuli usein sak­koa. Hy­vin tie­naa­vil­le pir­tu­mie­hil­le ei sak­ko­jen mak­sa­mi­nen tuot­ta­nut on­gel­mia.

Mut­ta eri asia jo oli, et­tä kiin­ni jää­nei­den omai­suus voi­tiin ta­ka­va­ri­koi­da val­ti­ol­le, vii­nan li­säk­si jopa he­vo­set, reet ja au­tot. Sa­la­kul­jet­ta­jat to­sin os­ti­vat ne usein ta­kai­sin huu­to­kau­pas­ta.

Pyh­tääl­lä oli vie­lä tuol­loin omat po­lii­sit, ja kir­kon­ky­läs­sä toi­mi ”Ta­sa­val­lan Kal­lek­si” kut­sut­tu po­lii­si. Pir­tu­mie­het pyr­ki­vät ole­maan hei­dän kans­saan hy­vää pa­taa.

Jano se saat­toi yl­lät­tää po­lii­sin­kin, ja jopa ni­mis­mies teki asi­aa pir­tu­mie­hen luo saa­dak­seen juo­da run­sain mi­toin mies­tä vä­ke­väm­pää.

Ja kyl­lä hän sitä sai, riit­tä­miin as­ti.