Tei­ja Pii­pa­ri

Ke­säl­lä 2022, kun ro­maa­ni An­na mi­nul­le nimi il­mes­tyi, Rit­va Hel­ls­ten al­koi jo poh­tia, et­tä mis­tä­hän ai­hees­ta sitä seu­raa­vak­si kir­joit­tai­si.

Kot­ka­lais­kir­jai­li­jaa oli jo ai­em­min­kin as­kar­rut­ta­nut hä­nen omas­sa su­vus­saan ta­pah­tu­nut äi­din ja po­jan koh­ta­lo vii­me vuo­si­sa­dal­la.

Niin al­koi keh­key­tyä ta­ri­na, jos­ta syn­tyi kir­ja, vii­me ke­sä­nä il­mes­ty­nyt Sy­dän­puo­let.

Rit­va Hel­ls­ten is­tah­taa soh­val­le ja se­lai­lee tuo­rein­ta te­os­taan. Sy­dän­puo­let on hä­nen vii­des te­ok­sen­sa ja nel­jäs Avi­a­do­rin kus­tan­ta­ma. Edel­li­set ovat alus­sa mai­nit­tu An­na mi­nul­le nimi, Lea (2018) ja kau­no­kir­jal­li­suu­den vuo­den 2020 Fin­lan­dia-fi­na­lis­ti Rai­ja. Esi­kois­te­os Or­vot il­mes­tyi vuon­na 2018 (Ntamo).

Sy­dän­puo­let on ta­ri­na nuo­res­ta Mar­tas­ta, joka jää les­kek­si maa­seu­dul­la 1920-lu­vun Suo­mes­sa. Mart­ta läh­tee kau­pun­kiin töi­den ja pa­rem­man elä­män pe­räs­sä, mut­ta jo­tain jää jäl­keen: hän jou­tuu jät­tä­mään pie­nen Vil­ho-poi­kan­sa su­ku­lais­ten hoi­viin.

Kim­mo­ke kir­jaan läh­ti, kun Rit­va Hel­ls­ten al­koi miet­tiä tä­män nuo­ren su­ku­lais­nai­sen­sa elä­mää. Sitä, et­tä hän vä­hän pääl­le pa­ri­kymp­pi­se­nä jäi les­kek­si ja hyl­kä­si kak­si­vuo­ti­aan lap­sen­sa.

– Poh­din, et­tä mitä kaik­kea äi­ti on mah­ta­nut miet­tiä ja lap­si tun­tea.

Hel­ls­ten luon­neh­tii, et­tä kir­ja on ker­to­mus ta­val­li­ses­ta ih­mi­ses­tä, joka tah­too sel­viy­tyä, kun ei ole pal­joa vaih­to­eh­to­ja.

– Mart­ta jäi les­kek­si ai­ka­na, jol­loin ei ol­lut tar­jol­la yh­teis­kun­nan tar­jo­a­maa tur­vaa, hän muis­tut­taa.

Läh­tö­koh­ta ta­ri­naan oli to­del­li­nen, mut­ta kaik­ki se, mitä ta­pah­tuu, kun Mart­ta tu­lee kau­pun­kiin, on­kin sit­ten jo ku­vi­tel­tua, se­pi­tet­tä, Hel­ls­ten to­te­aa. Myös ni­met ovat kek­sit­ty­jä.

Heinäkuussa ilmestynyt Sydänpuolet on Ritva Hellstenin viides teos.

Kuva: Teija Piipari

Sy­dän­puo­let tuo esiin äi­din ja po­jan ar­kea kum­man­kin nä­kö­kul­mas­ta. Vil­ho on kuu­si­vuo­ti­as, kun hän pää­see äi­tin­sä luo kau­pun­kiin. Äi­ti on avi­oi­tu­nut uu­del­leen, jo­ten edes­sä on so­peu­tu­mi­nen myös ko­ko­naan uu­teen per­hee­seen.

Kir­ja ja­kau­tuu niin, et­tä Mar­tan ää­ni ker­to­ja­na vie kak­si kol­ma­so­saa, Vil­hon lo­put. Tee­mat, joi­ta kir­jai­li­ja te­ok­ses­saan kä­sit­te­lee, ovat äi­din ja lap­sen kai­paus toi­siin­sa, sekä syyl­li­syys ja hy­lä­tyk­si tu­le­mi­sen ko­ke­mus.

Kir­jan ta­pah­tu­ma­ym­pä­ris­tö­nä ovat sa­hat, teh­taat ja sa­ta­ma. Rit­va Hel­ls­ten ei mai­nit­se kau­pun­kia ni­mel­tä, ”mut­ta kyl­lä­hän kot­ka­lai­set Kot­kan tun­nis­ta­vat”, hän mai­nit­see ja hy­myi­lee.

Tä­mä­kin kir­ja on vaa­ti­nut pal­jon poh­ja­työ­tä. Rit­va Hel­ls­ten ker­too pe­reh­ty­neen­sä ta­ri­nan ai­ka­kau­den, 1920-lu­vun lop­pu­puo­lel­ta noin 1950-lu­vul­le, asi­oi­hin kir­jo­jen ja fil­mien kaut­ta. Hän on myös lu­ke­nut me­ri­mie­se­lä­mään liit­ty­vää kau­no­kir­jal­li­suut­ta ja tut­ki­nut di­gi­toi­tu­ja sa­no­ma­leh­tiä. Mer­kit­tä­vä ja ar­vo­kas tie­to­läh­de oli­vat ai­ka­lais­haas­tat­te­lut, sel­lais­ten ih­mis­ten muis­tot ja ta­ri­nat, jot­ka ovat elä­neet Kot­kas­sa noi­na vuo­si­kym­me­ni­nä.

– Taus­ta­työ on ol­lut hir­mui­sen mie­len­kiin­tois­ta ja tem­man­nut täy­sin mi­nut mu­kaan­sa, Hel­ls­ten ker­too sil­mät sä­teil­len. – Olen muun mu­as­sa sel­vit­tä­nyt, mi­ten kan­gas­puut koo­taan ja sel­lu­loo­sa­ko­ne toi­mii, vaik­ka ai­heis­ta on­kin vain jo­ku­nen lau­se kir­jas­sa.

Rit­va Hel­ls­te­nin syk­syä vä­rit­tä­vät nyt uu­tu­kai­seen te­ok­seen liit­ty­vät edus­ta­mi­set. Vii­me vii­kon tors­tai­na hän oli kir­jai­li­ja­vie­raa­na Kot­kan pää­kir­jas­tos­sa. Mar­ras­kuus­sa hän ker­too kir­jas­taan Te­at­te­ri Avoi­mis­sa Ovis­sa Hel­sin­gis­sä.

En­tä on­ko seu­raa­va kir­ja jo aluil­laan?

– Joi­tain ide­oi­ta jo on, mut­ta kir­joit­ta­maan en ole ryh­ty­nyt. Nyt odot­te­len rau­has­sa, mitä tu­lee seu­raa­vak­si mie­leen, kir­jai­li­ja vas­taa.