Mart­ti Lin­na

Kun ha­mi­na­lai­nen Pert­ti ”Pepe” Husu tart­tuu kol­me­ri­vi­seen hai­ta­riin­sa ja vie sor­men­sa näp­päi­mil­le, ei ole epäi­lys­tä­kään sii­tä, vie­vät­kö sä­ve­let mies­tä vai päin vas­toin.

Ei ih­me, et­tä Kot­kas­sa vuon­na 1912 syn­ty­nyt, ja Ha­mi­nas­sa vuon­na 1996 kuol­lut Veik­ko ”Vepa” Lavi miel­tyi mie­heen niin, et­tä Hu­sus­ta tuli vuo­si­kau­sik­si kup­let­ti­mes­ta­rin luot­to­sä­es­tä­jä.

– Vepa oli toi­sil­le vai­kea ih­mi­nen, mut­ta me tu­lim­me ai­na hy­vin jut­tuun, Husu muis­te­lee edes­men­nyt­tä mes­ta­ria.

– Sä­es­tin hän­tä en­sim­mäi­sen ker­ran vuon­na 1973. Jos­kus hän saat­toi esiin­ty­es­sään unoh­taa lau­lu­jen­sa sa­no­ja, mut­ta nii­tä koh­tia pys­tyin hy­vin myö­täi­le­mään hai­ta­rin bas­so­puo­lel­la. Ker­ran Fin­lan­dia-ta­los­sa oli sa­mal­la kei­kal­la Upi Sor­va­lin or­kes­te­ri­kin, mut­ta sil­ti minä sä­es­tin Ve­paa yk­si­nä­ni.

Iso avu Veik­ko La­vil­le oli sii­tä­kin, et­tä hän pää­si läh­te­mään kei­koil­le Hu­sun kyy­dil­lä. Kak­sik­ko aje­li Suo­mes­sa pit­kiä mat­ko­ja eri esiin­ty­mis­paik­ko­jen vä­lil­lä.

– Ja Ve­pan Syl­vi-vai­mol­le oli ai­na tär­ke­ää, et­tä minä toin Ve­pan ta­kai­sin.

Husu ker­too, et­tä Veik­ko Lavi oi­kein vi­ha­si rum­pu­ja ja kai­ku­lait­tei­ta. Sa­moin tans­si­paik­ko­ja: hän ha­lu­si, et­tä ih­mi­set tu­li­vat kuun­te­le­maan hä­nen lau­lu­jen­sa sa­no­ja.

– Ker­ran erääs­sä ou­lu­lai­ses­sa ra­vin­to­las­sa is­tui pöy­däs­sä nel­jän nai­sen seu­rue, kun Vepa aloit­ti esiin­ty­mi­sen­sä. He jat­koi­vat jut­te­le­mis­ta. Vepa lo­pet­ti lau­la­mi­sen en­sim­mäi­sen kap­pa­leen puo­les­sa vä­lis­sä ja sa­noi et­tä kuul­kaas, hän on tul­lut Ha­mi­nas­ta as­ti lau­la­maan teil­le. Et­tä eh­dit­te te pu­hua muul­loin­kin. Sen jäl­keen nei­to­set kuun­te­li­vat hil­jaa.

Jo 15-vuo­ti­aa­na kuo­ros­sa lau­la­mi­sen­sa aloit­ta­nut Lavi löi it­sen­sä en­sim­mäi­sen ker­ran läpi ar­tis­ti­na jo 1950-lu­vun alus­sa. Vuo­si­kym­me­nien mit­taan suo­si­os­sa oli hil­jai­sem­pia ja me­nes­tyk­sek­kääm­piä kau­sia. Sel­lai­set La­vin it­sen­sä, ja mo­nien mui­den esit­tä­mät kap­pa­leet kuin Lim­pe­rin Hil­ma, Vää­rä vi­to­nen, Eva­kon lau­lu, Jo­kai­nen ih­mi­nen on lau­lun ar­voi­nen ja Se­re­na­di he­te­kal­le ovat jää­neet ri­kas­tut­ta­maan suo­ma­lais­ta mu­siik­ki­pe­rin­töä.

La­vin jäl­keen ne ovat kel­van­neet uu­sien­kin lau­la­ja­pol­vien ää­ni­tet­tä­vik­si.

– Vepa ei ty­kän­nyt lau­laa jämp­tis­ti, mut­ta hä­nel­lä oli hyvä kan­ta­va ää­ni. Teks­tit tu­li­vat sel­väs­ti il­moil­le, Pert­ti ”Pepe” Husu miet­tii La­vin suo­si­on syi­tä. – 50-wat­ti­nen ko­va­ää­ni­nen riit­ti hy­vin ää­nen­vah­vis­ti­mek­si. Mo­nen ny­ky­lau­la­jan ää­ni ei kuu­lui­si sel­lai­sel­la min­ne­kään.

La­vil­la – ku­ten mo­nel­la muul­la­kin suo­ma­lai­sel­la lau­la­jal­la – oli omat vai­keu­ten­sa Ku­nin­gas Al­ko­ho­lin kans­sa. Sä­es­tä­mi­sen ohel­la Pert­ti Hu­sun teh­tä­vä­nä oli val­voa kei­koil­la, et­tei ar­tis­ti käy­nyt lii­an usein nur­kan ta­ka­na. Jos­kus se ei on­nis­tu­nut.

– Ker­ran­kin tuli Kes­ki-Suo­mes­ta pu­he­lin­soit­to, et­tä Ve­pan pi­tää mak­saa keik­ka­palk­kio ta­kai­sin. Mie­tim­me Syl­vin kans­sa, mitä teh­dään. Se mak­set­tiin.