Tei­ja Pii­pa­ri

– Mi­täs tääl­lä tä­nään on ruo­ka­na? Ja­has, her­ne­sop­paa. No, mais­tuu­ko?

Kou­vo­lan va­paa­seu­ra­kun­nan pas­to­ri Kim Au­vi­nen pii­pah­taa mor­jes­ta­mas­sa työ­huo­neen­sa sei­nä­naa­pu­ria, Pik­ku­tai­met -ni­mis­tä kris­til­lis­tä ryh­mä­per­he­päi­vä­ko­tia ja sen pik­ku­vä­keä, joka on pa­rai­kaa lou­nas­pöy­däs­sä.

Vas­taa­va las­ten­hoi­ta­ja San­na Kur­ki voi­te­lee lei­piä ja täyt­tää ruo­ka­kup­po­sia sitä mu­kaa, kun lap­set pyy­tä­vät. 8-paik­kai­nen ryh­mis toi­mii Ah­din­ka­dul­la seu­ra­kun­nan kir­kon asun­to­sii­ves­sä, ja sitä yl­lä­pi­tää Kou­vo­lan va­paa­seu­ra­kun­nan var­hais­kas­va­tus ry.

Kou­vo­lan va­paa­seu­ra­kun­nan 90-vuo­tis­juh­lia vie­tet­tiin tou­ko­kuus­sa. Seu­ra­kun­nan pas­to­ri Kim Au­vi­nen, 46, on ol­lut työs­sään nyt kol­me vuot­ta. Kou­vo­laan hän tuli Kot­kan va­paa­seu­ra­kun­nas­ta, jos­sa hän eh­ti työs­ken­nel­lä 12 vuot­ta.

– Sain kut­sun Kou­vo­laan, ja kos­ka oli ai­ka muu­tok­sel­le, ha­lu­sin kut­suun vas­ta­ta. Jos­kus on avoi­mia ha­ku­ja, jos­kus työ­teh­tä­viin kut­su­taan. Mi­nun elä­mäs­sä­ni on käy­nyt useim­mi­ten niin, et­tä on pyy­det­ty.

Kim Au­vi­nen eh­ti ol­la Kou­vo­las­sa rei­lut puo­li vuot­ta, kun ko­ro­na is­ki. Se tie­tys­ti muut­ti työn te­ke­mi­sen ta­paa, mut­ta pas­to­rin sy­dä­men asia, po­lun ra­ken­ta­mi­nen seu­ra­kun­nas­sa, on kul­ke­nut mat­kas­sa koko ajan, oli pan­de­mia pääl­lä tai ei.

– Kut­sun pol­kua ope­tus­lap­seus­po­luk­si. Po­lul­ta löy­ty­vät kans­sa­mat­kus­ta­jat, joi­den kans­sa py­sy­tään yh­des­sä, ja toi­nen tois­taan tu­kien teh­dään mat­kaa eteen­päin. Ha­lu­an näh­dä ih­mis­ten kas­va­van kris­tit­ty­nä, sekä löy­tä­vän paik­kan­sa suu­res­sa Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työs­sä.

Kou­vo­las­sa on pit­kään teh­ty laa­jaa lap­si- ja nuo­ri­so­työ­tä, jos­kin vii­me vuo­si­na toi­min­nan suun­ta on ol­lut "van­he­ne­vaan päin", sa­noo Au­vi­nen. Jä­se­nis­tö on ikään­ty­nyt ja va­paa­eh­toi­sis­ta on ai­na "enem­pi tai vä­hem­pi" pu­laa.

– On to­si­a­sia, et­tä kun kym­me­nen vuot­ta men­nään eteen­päin, väki van­he­nee yhä ja kan­to­ky­ky pie­ne­nee vuo­si vuo­del­ta. Yk­si ih­mi­nen ei vie seu­ra­kun­taa eteen­päin. Työ on ai­na yh­teis­tä te­ke­mis­tä.

Ko­ro­na lait­toi ovia säp­piin, mut­ta yh­teis­kun­nan nol­laus teki sen, et­tä nyt ol­laan val­mii­ta te­ke­mään asi­oi­ta toi­sin, Au­vi­nen sa­noo.

– Seu­ra­kun­tam­me on ikään­ty­vä mut­ta muu­tos­val­mis. On löy­det­tä­vä uu­sia ta­po­ja toi­mia. Kai­kil­le avoin Pik­ku­tai­met on toi­mi­nut vuo­den ver­ran. Py­hä­kou­lu­a­kin pi­de­tään, to­sin epä­sään­nöl­li­ses­ti. Syk­syk­si mie­ti­tään, et­tä pi­täi­si­kö nuo­ri­so­työ­hön pal­ka­ta työn­te­ki­jä.

Yk­si Au­vi­sen mis­sio on pyr­kiä pois ko­kous­kult­tuu­ri­mai­ses­ta toi­min­nas­ta.

– Seu­ra­kun­ta on muu­ta­kin kuin pelk­kiä ko­kouk­sia, hän kuit­taa.

Kim Au­vi­nen on syn­ty­nyt Mik­ke­lis­sä, mut­ta asu­nut koko ikän­sä Kot­kas­sa, jos­sa koti on edel­leen. Per­hee­seen kuu­lu­vat vai­mo ja kak­si las­ta. Us­koon Au­vi­nen tuli vuon­na 1999. Hen­gel­li­nen koti löy­tyi va­paa­seu­ra­kun­nas­ta 23-vuo­ti­aa­na.

– Sitä en­nen mi­nul­la oli et­si­mi­sen ai­ka. Poh­din elä­mää, koko maa­il­maa, ja luin fi­lo­so­fi­aa ja eri us­kon­to­ja. Us­koon tu­lon myö­tä sain aloit­taa uu­den elä­män.