Kun kuun­te­lem­me po­lii­tik­ko­ja, muis­tam­me usein pa­rem­min sen, mi­ten he esit­ti­vät asi­an­sa kuin sen, mitä he sa­noi­vat. Vai­kut­ti­ko po­lii­tik­ko us­kot­ta­val­ta, va­kuut­ta­val­ta ja re­hel­li­sel­tä, vai jäi­kö tun­ne, et­tä hän ei tien­nyt mis­tä pu­hui tai eh­kä pii­lot­te­li jo­tain?

Eli mi­ten yli­pää­tään ih­mi­set esit­tä­vät asi­an­sa, ja mikä tar­koi­tus sii­nä on lo­pul­ta. Va­li­tet­ta­vas­ti ny­ky­päi­vä­nä po­lii­ti­koil­la on mel­kein lupa pu­hua pal­tu­ria tär­keis­tä­kin asi­ois­ta, var­sin­kin jos se to­tuus on oman edun vas­tais­ta.

Po­lii­ti­kon pi­täi­si kui­ten­kin yrit­tää va­roa asi­an vie­res­tä pu­hu­mis­ta. Ää­nes­tä­jien pet­tä­mi­nen, sekä oman edun eteen­päin vie­mi­nen kons­te­ja kaih­ta­mat­ta on va­li­tet­ta­vas­ti ny­ky­päi­vää po­li­tii­kas­sa.

Toi­vo­taan, et­tä koit­taa vie­lä päi­vä, jol­loin ih­mi­sil­lä on ai­toa em­pa­ti­aa ja ke­nen­kään ei tar­vit­se kie­roi­lul­la hank­kia kan­nus­ti­mi­aan.

Oli­si myös hyvä, et­tä meil­lä oli­si kant­tia sa­noa ai­na to­tuus, vaik­ka suo­ra­su­kai­ses­ti, tai sit­ten ei pidä edes sel­lais­ta asi­aa tuo­da kes­kus­te­luun, jota ei voi to­tuu­del­la il­mais­ta.

Ai­don to­tuu­den kuu­le­mi­nen on ny­ky­ai­ka­na har­vi­nais­ta herk­kua. Pu­hu­mat­ta­kaan asi­oi­den täy­del­li­ses­tä avoi­muu­des­ta.

Ilk­ka Sar­po­la (sd.)

alue- ja kun­ta­vaa­lieh­do­kas

Kuu­san­kos­ki