Au­ri Häk­ki­nen

So­ta­ve­te­raa­ni Ee­va Ro­sen­berg ha­kee va­ras­tos­ta pi­ha­kei­nun tyy­nyt ja läh­tee esit­te­le­mään pi­haan­sa: kuk­kia ja krii­ku­na- ja ome­na­pui­ta. Hän on syn­ty­nyt täs­sä isän­sä Kar­hu­laan ra­ken­ta­mas­sa ta­los­sa ja asu­nut sii­nä koko ikän­sä.

Uni­ke­on­päi­vä­nä 27. hei­nä­kuu­ta 1924 syn­ty­nyt Ee­va on per­heen­sä kol­man­nek­si van­hin lap­si. Myö­hem­min syn­tyi vie­lä yk­si si­sa­rus. Isä oli Ahlst­rö­min teh­tail­la töis­sä.

– Pit­kän ikä­ni sa­lai­suus on gee­neis­sä, isä­ni eli 100-vuo­ti­aak­si. Muis­tan vain iloi­set ja hy­vät asi­at. Ikä­vät ta­pah­tu­mat olen jät­tä­nyt taak­se­ni, hän sa­noo.

Pit­kää ikää on edis­tä­nyt myös eli­ni­än jat­ku­nut lii­kun­ta­har­ras­tus ja muu it­ses­tä huo­leh­ti­mi­nen. Ke­sä­kuus­sa teh­dyn haas­tat­te­lun jäl­kei­se­nä päi­vä­nä vuo­ros­sa oli ve­si­jump­pa.

Ee­va Ro­sen­berg kävi ala- ja kan­sa­kou­lun jäl­keen op­pi­kou­lun. Kan­sa­kou­lus­sa oli eväät ja mai­to­pul­lo mu­ka­na. Kes­ki­kou­lus­ta hän kävi ruo­ka­tun­nil­la ko­to­na syö­mäs­sä. Joku kou­lu­ka­ve­ri­kin tuli hä­nen mu­ka­naan ja ruo­kaa sai­vat kaik­ki.

Hän oli 15-vuo­ti­as, kun tal­vi­so­ta syt­tyi.

– Em­me me lap­set osan­neet pe­lä­tä. Ih­met­te­lim­me, kun piti ol­la vah­ti­na yöl­lä ve­nä­läis­ten lä­het­tä­miä de­sant­te­ja pe­lät­tä­es­sä. Kier­te­lim­me tei­tä lyh­ty­jen kans­sa. Vii­rin­kal­li­ol­la ja muu­al­la­kin oli il­ma­val­von­ta­pis­tei­tä. Van­hem­pi si­sa­re­ni oli Vii­rin­kal­li­ol­la lot­ta­na. Kä­vin siel­lä lu­ke­mas­sa sak­san kiel­tä pa­ran­taak­se­ni nu­me­ro­a­ni. Hän kuu­lus­te­li osaa­mis­ta­ni. Mei­dän piti lu­kea Hein­rich Hei­nen ru­no­ja.

So­dan syt­ty­es­sä Ee­va ja muut lap­set oli­vat kou­lus­sa vä­li­tun­nil­la. Opet­ta­ja tuli ja ke­hot­ti lap­sia me­ne­mään ko­tei­hin­sa.

– Sit­ten läk­sim­me äi­din kans­sa so­taa pa­koon An­ja­laan. Tal­ven olim­me pa­os­sa. Ko­tiin pa­lat­tu­am­me olim­me pie­nes­sä ruo­ka­kel­la­ris­sam­me pom­mi­tus­ten ai­ka­na. Sin­ne tuli naa­pu­rei­ta­kin. Vii­rin­kal­li­ol­la oli pom­mi­suo­ja. Isä­ni kek­si, piir­si ja to­teut­ti oman pe­ru­na­jau­ho­myl­lyn, kun ruo­ka­tar­vik­keis­ta oli puu­tet­ta. Kah­vin kor­vi­ket­ta teh­tiin voi­ku­kan juu­ris­ta ja tee­tä va­del­man­leh­dis­tä. Yöl­lä kä­vim­me pi­meil­lä pyö­ril­lä Per­noon ky­län maa­ta­lois­ta os­ta­mas­sa ”mus­tan­pörs­sin” tuot­tei­ta.

18 vuot­ta täy­tet­ty­ään Ee­va ha­lu­si isok­si lo­tak­si. Hän oli Suur­saa­res­sa toi­mis­to­lot­ta­na jat­ko­so­dan ai­kaan. Hän eh­ti käy­dä siel­tä yh­den ker­ran lo­mal­la. Suur­saa­ren pa­lat­ta­es­sa len­to­ko­ne yrit­ti pom­mit­taa ve­net­tä, joka vält­ti pom­mi­tuk­sen kier­te­le­mäl­lä. Kun sak­sa­lai­set tu­li­vat, al­koi kova sota ja lo­tat vie­tiin Ha­mi­naan. Sen jäl­keen hän jat­koi toi­mis­to­lot­ta­na en­sin suo­je­lu­kun­ta­toi­mis­tos­sa ja sen jäl­keen avus­tuk­sia ja­ka­vas­sa ase­ve­li­toi­mis­tos­sa.

– Rin­ta­mal­ta ko­tiu­tu­neil­le jär­jes­tet­tiin ter­ve­tu­li­ais­juh­lia. Niis­sä opet­te­lin tans­si­maan.

Tans­si­har­ras­tus on ol­lut Ee­val­le tär­keä. La­voil­la kuul­tiin hä­nen nuo­ruu­des­saan ai­na­kin Ola­vi Vir­ran or­kes­te­ria, Dal­la­pee­tä, Har­mo­ny Sis­ter­siä ja Erik Lindst­rö­min yh­ty­et­tä.

Sota lyk­kä­si ikä­pol­ven huo­let­to­man nuo­ruu­den al­ka­mis­ta.

– Se al­koi myö­hään, vas­ta so­dan jäl­keen.

Var­si­nai­sen työ­u­ran­sa kes­ki­kou­lun ja kaup­pa­o­pis­ton käy­nyt Ee­va teki Ahlst­rö­min teh­tai­den toi­mis­tois­sa, jon­ne hän meni vuon­na 1945 töi­hin. On­ni Vilk­kaan vuon­na 1949 jär­jes­tä­mäs­tä Skan­di­na­vi­an kier­tu­ees­ta al­koi mat­kain­nos­tus ul­ko­mail­le. Vii­mei­sen ul­ko­maan­mat­kan­sa hän teki vuon­na 2012 Pär­nuun.

Kar­hu­lan He­li­län muu­tos on ol­lut Ee­van eli­nai­ka­na mer­kit­tä­vä. Aluk­si oli yk­si tie, jon­ka var­rel­la oli­vat kah­vi­lat ja kau­pat. Elo­ku­va­te­at­te­rei­ta oli kol­me. Kaik­ki tun­si­vat toi­sen­sa. Oli pyö­riä ja he­vo­sia, yh­tei­nen pe­su­tu­pa, sau­na ja lei­po­mo. Vesi tuli ylei­ses­tä kai­vos­ta. Muu­tos al­koi, kun puu­ta­lo­val­tai­nen alue al­koi muut­tua kaa­voi­tuk­sen myö­tä ker­ros­ta­lo­a­lu­eek­si ja hiek­ka­tiet kor­vat­tiin as­falt­ti­teil­lä. Ne­li­kais­tai­nen moot­to­ri­tie­tie­kan­jo­ni Kar­hu­lan läpi pi­la­si alu­een yh­tei­söl­li­syy­den.

– Olen ol­lut yh­tä pit­kään eläk­keel­lä kuin töis­sä. Ei se voi­nut ol­la tyl­sä työ­paik­ka, kun viih­dyin niin pit­kään siel­lä. Työ­yh­tei­sös­sä oli haus­ko­ja jut­tu­ja, olim­me ka­ve­rei­ta kes­ke­näm­me. Mei­tä oli vii­si hen­ki­löä sa­mas­sa huo­nees­sa töis­sä.

Työ­mat­kat Ee­va tait­toi pyö­räl­lä, So­li­fer-mo­pol­la ja bus­sil­la, kun hä­nel­lä ei ol­lut au­toa ei­kä ajo­kort­tia.

Tam­mi­kuun 1956 toi elä­mään muu­tok­sen. Sil­loin syn­tyi hä­nen ai­noa lap­sen­sa, ty­tär. Nyt Ee­van per­hee­seen kuu­luu nel­jä su­ku­pol­vea: ty­tär ja hä­nen mie­hen­sä ja kak­si lap­sen­las­ta per­hei­neen. Lap­sen­lap­sen­lap­sia on kak­si.

Ee­van elä­mä­nin­toa ku­vaa vii­me vuo­den al­ku­ke­sän epi­so­di. Hän in­nos­tui pot­ki­maan jal­ka­pal­loa lap­sen­lap­sen­lap­sen­sa kans­sa omas­sa pi­has­saan. Pal­lon pot­ki­mi­nen joh­ti sai­raa­laan, jos­sa lei­kin seu­rauk­se­na mur­tu­nut lonk­ka­ni­vel vaih­det­tiin. Ee­va toi­pui yl­lät­tä­vän no­pe­as­ti leik­kauk­ses­ta.

– Ikä­vät asia pi­tää unoh­taa ja muis­tel­la mu­ka­via asi­oi­ta. Mi­nul­la on ol­lut ri­kas elä­mä. Se pi­tää kun­kin elää, mikä on an­net­tu. Voi­sin elää vie­lä vuo­sia, vaik­ka näkö ja kuu­lo ovat hei­ken­ty­neet mer­kit­tä­väs­ti, hän sa­noo sa­dan vuo­den ko­ke­muk­sel­la.