Ah­ti Kos­ki­nen

Ryk­ment­ti ve­täy­tyi rin­ta­mal­ta Ki­teel­le. Siel­lä vii­vyt­tiin jo­ku­nen päi­vä ja jot­kut kä­vi­vät met­säl­lä. Jo edes­men­nyt Aar­re Hel­mi­nen Lo­vii­sas­ta ker­toi ai­ka­naan pa­rin ase­vel­jen­sä am­pu­neen hir­ven, joka oli pop­sit­tu po­ru­kal­la.

Jot­kut toi­set mie­het oli­vat kä­räh­tä­neet hir­ven kaa­dos­ta, kun joku oli il­mi­an­ta­nut hei­dät. Hel­mi­nen uho­si, et­tei­vät hä­nen tun­te­man­sa met­sä­mie­het oli­si mois­ta sie­tä­neet.

– El­lei se uk­ko olis siit läh­te­ny, se olis ol­lu sa­mas kuo­pas kun sen hir­ven­raa­don jät­teet­kin! Ha­ki­han ne si­ält use­am­man­kin sen jäl­kee, kun nää met­säs­tä­jät pääs to­sis­saan hom­miin.

Ki­teel­tä so­ti­laat mars­si­vat Ke­ri­mä­el­le. Siel­lä hei­dät las­tat­tiin lai­voi­hin ja mat­ka jat­kui Lap­peen­ran­taan. Mies­ten oli­si pi­tä­nyt as­tel­la lop­pu­mat­ka apos­to­lin­kyy­dil­lä Ha­mi­naan. Kot­ka­lai­nen Len­nart Poh­jo­la – hän­kin jo edes­men­nyt – muis­ti mi­ten ras­kaal­ta pa­ti­koin­nil­ta väl­tyt­tiin.

– Myä men­tii ju­nal­la Kou­vo­laa ja si­äl­tä Ha­mi­naa. Ol­tii pe­ril en­nen ku vää­pe­li pol­ku­pyö­räl­lää, heh­heh.

Ja Ha­mi­nas­sa al­koi to­del­la ta­pah­tua. Hu­mo­ris­ti­sem­mas­ta pääs­tä oli ti­lan­ne, jos­sa Poh­jo­lan mu­kaan ase­ve­li Ark­ko Hol­ta­ri koh­ta­si mark­ki­noil­la en­ti­sen komp­pa­ni­an­pääl­li­kön kap­tee­ni Mat­ti Han­ni­lan.

Hol­ta­ri huo­maut­ti Han­ni­lal­le, et­tä hä­nel­lä on yhä pi­tä­mät­tä se loma, joka ai­ka­naan lu­vat­tiin kun läh­det­tiin val­loit­ta­maan Suur­lah­tea.

– Han­ni­lan Mat­ti ot­ti tas­kus­taan muis­ti­kir­jan ja kir­joit­ti sii­hen Ar­kol­le lo­man, heh­heh. Jäl­ki­kä­teen!

Se oli vie­lä pien­tä. Ryk­men­tin mie­het päät­ti­vät jär­jes­tää tans­sit RUK:n ma­nee­sis­sa. Sel­lai­nen hu­vit­te­lu­han oli tuol­loin kiel­let­ty. Va­rus­tei­ta ei ol­lut vie­lä luo­vu­tet­tu ja kai­kil­la oli­vat aseet mu­ka­naan. Pai­jär­ve­läi­nen Erk­ki Pak­ka­nen muis­ti hy­vin tans­sit, jois­sa oli it­se­kin mu­ka­na.

–  Sin­ne tuli ka­tu­par­tio lo­pet­ta­maan nii­tä. Mi­täs me, vas­ta so­das­ta tul­leet äi­jät, aseet vie­lä mu­ka­na. Par­ti­on luut­nan­til­ta lyö­tiin sil­mä­la­sit lat­ti­al­le. Sen jäl­keen len­si ka­tu­jy­rän mies­ten aseet en­sin ta­ka­o­ves­ta ja sitä mu­kaa mies etuo­ves­ta.

Po­lii­si­kin yrit­ti kes­keyt­tää tans­se­ja am­pu­mal­la kat­toon, mut­ta se­kään ei aut­ta­nut. Pak­ka­sen muis­ta­man mu­kaan pai­kal­le yri­tet­tiin soit­taa apua Kot­kan po­lii­sis­ta.

– Mut­ta ne ei­vät ha­lun­neet läh­teä ta­pat­ta­maan it­se­ään!

Väi­nö Kemp­pi­kin Hu­su­las­ta pai­noi tans­si­ta­pah­tu­mat mie­leen­sä. Hän oli it­se niis­sä mu­ka­na. Ja nai­si­a­kin oli pal­jon.

– Oli­han se sel­las­ta ry­ti­nää ens­tää vähä. Ka­tos ku oli ase­le­po jo tul­lu ja ne ties et­tei täs sen kum­mem­min käy vaik­ka vähä rä­hi­nöi­kin.

Kemp­pi kuu­li myös am­pu­mi­sen. Hän ei osan­nut var­mak­si sa­noa kuka tai ket­kä am­pui­vat, po­lii­sit vai so­ti­laat.

– Miä vähä luu­len et voi ol­la mei­än äi­jät ket­kä am­pu. Jo­ka­hi­sel oli viel aseet. Niit ei ol­lu luo­vu­tet­tu.

Len­nart Poh­jo­la muis­te­li it­sen­sä ryk­men­tin­ko­men­ta­ja evers­ti­luut­nant­ti Sa­ka­ri Si­me­liuk­sen tul­leen tans­si­pai­kal­le.

–  Si­me­liuk­sel­le­kin äi­jät sano, et­tä nyt ei ol­la enää mis­sään so­das­sa vaan rau­han ai­ka­na. Tans­sit pys­tyyn, pe­li­man­ni, hai­ta­ri soi­maan!

Ko­men­ta­jan kans­sa so­vit­tiin, et­tä tans­sit lo­pe­te­taan kel­lo 22. Se oli poik­keuk­sel­li­nen myön­ny­tys hä­nel­tä. Jos tie­to yli­pää­tään pi­tää paik­kan­sa.

– Eik­hän siel joku am­pun­nu sen ma­nee­sin ka­tos­ta­ki läpi. En näh­ny, kuu­lin. Kun on vii­naa pääs­sä, ni se on vähä reh­vak­kaa, Poh­jo­la ker­toi.

Jal­ka­vä­ki­ryk­ment­ti 4 tun­ne­taan ´lem­pi­ni­mel­lä´ Pu­na­mus­ta­ryk­ment­ti. Sen so­ta­ve­te­raa­ne­ja ei lie­ne elos­sa enää yh­tään, mut­ta ryk­men­tin muis­toa yl­lä­pi­tää pe­rin­neyh­dis­tys. Se on käyn­nis­tä­nyt hank­keen, jos­sa ke­rä­tään pu­na­mus­ta­so­ti­lai­den ko­ke­muk­sia so­dan ai­ka­na ja sen jäl­keen.

Tut­ki­muk­ses­ta vas­taa kot­ka­lai­nen tie­to­kir­jai­li­ja Pet­ri Pie­ti­läi­nen. Hän on ai­em­min kir­joit­ta­nut mm. te­ok­set Jun­nu Vai­nio: Sel­lais­ta elä­mä on ja Yk­si ryk­ment­ti, sata ta­ri­naa/Ve­te­raa­nit ker­to­vat.

Ta­voit­tee­na on koo­ta ryk­men­tin mie­hiä kos­ke­via kent­tä­pos­ti­kir­jei­tä, hen­ki­lö­koh­tai­sia so­ta­päi­vä­kir­jo­ja, va­lo­ku­via, muis­te­lu­ma­te­ri­aa­lia. Myös so­dan jäl­keen kir­joi­tet­tu­ja muis­to­ja, ar­tik­ke­lei­ta ja haas­tat­te­lu­ja kai­va­taan. Tar­koi­tus on jul­kais­ta kai­kes­ta täs­tä kir­ja.

Jos si­nul­la on ma­te­ri­aa­lia, Pet­ri Pie­ti­läi­seen voi ol­la yh­tey­des­sä p. 050 300 7012.