Tei­ja Pii­pa­ri

– Oi mikä puuh­ka, ihas­te­lee Lei­la Ko­so­nen ja hy­pis­te­lee tur­koo­sia höy­hen­hui­via. – Mut­ta voi mikä hat­tu! Ai­ka ka­ma­la. Var­maan jol­tain vi­ro­lai­sel­ta to­ril­ta han­kit­tu, hän sa­noo ot­taa kä­teen­sä pu­nai­sen nais­ten lie­ri­ha­tun.

He­le­na Han­ko­sa­loa vie­res­sä nau­rat­taa. Te­at­te­rei­den pu­ku­va­ras­toi­hin tup­paa ker­ty­mään kai­ken­lais­ta.

He­le­na Han­ko­sa­lo, 38, aloit­ti elo­kuus­sa Kou­vo­lan te­at­te­rin pu­vus­to­mes­ta­ri­na. Lei­la Ko­so­nen, 64, on hä­nen edel­tä­jän­sä, jon­ka elä­ke­päi­vät al­ka­vat jou­lu­kuun alus­sa. Pu­vus­to­mes­ta­rit eh­ti­vät työs­ken­nel­lä yh­des­sä ”Myrs­ky­luo­don Mai­jaan as­ti”.

– Mai­jan teko oli He­le­nan aloit­ta­es­sa tie­tys­ti jo pit­käl­lä, mut­ta vie­lä oli töi­tä, joi­ta hä­nel­le saat­toi an­taa. He­le­na teki vir­ka­tuis­ta ku­kis­ta krans­se­ja pää­hän ja sai sii­nä sa­mal­la seu­ra­ta, mitä tääl­lä oi­kein ta­pah­tuu, Ko­so­nen ker­too.

– Se oli hyvä si­sää­na­jo, ei­kä tar­vin­nut ol­la tum­put suo­ri­na, Han­ko­sa­lo kiit­tää.

Lei­la tuli Kou­vo­lan te­at­te­riin hel­mi­kuus­sa 1986. Sitä en­nen hän oli eh­ti­nyt opis­kel­la Kuo­pi­os­sa en­sin om­pe­li­jak­si ja myö­hem­min sil­loi­sen ni­mik­keen mu­kaan pu­vus­ton­hoi­ta­jak­si sekä työs­ken­nel­lä Vaa­san kau­pun­gin­te­at­te­ris­sa om­pe­li­ja­na ja pu­ki­ja-om­pe­li­ja­na.

– Olin Vaa­sas­sa vä­hän sel­lai­nen jo­ka­pai­kan joo­sep­pi, eli myös kuis­kaa­ja ja tar­peis­ton­hoi­ta­ja. Kun huo­ma­sin, et­tä Kou­vo­las­sa oli paik­ka au­ki, hain ja pää­sin. Seu­tu oli mi­nul­le vie­ras­ta, olin käy­nyt vain Kuu­san­kos­ken asun­to­mes­suil­la vuon­na 1983.

He­le­nal­le Kou­vo­lan seu­tu taas on hy­vin tut­tua, kos­ka on ”oman ky­län tyt­tö­jä, Tir­val­ta”. Mik­ke­lin am­mat­ti­kor­ke­a­kou­lus­sa Sa­von­lin­nan kam­puk­sel­la hän opis­ke­li vaa­te­tu­sa­lan ar­te­no­mik­si suun­tau­tu­en te­at­te­ri­pu­vus­tuk­seen. Töis­sä hän oli en­sin An­ja­lan­kos­ken te­at­te­ris­sa ja sen jäl­keen 11 vuot­ta Rau­man te­at­te­ris­sa.

Teatterin pukuvarastoon on kertynyt vuosien varrella monenmoista.

Ha­lu­an työs­ken­nel­lä te­at­te­ris­sa! Näin Lei­la ajat­te­li sii­nä sa­mas­sa, kun aloit­ti en­sim­mäis­tä pes­ti­ään te­at­te­ri­maa­il­mas­sa.

– Olen on­nel­li­nen, et­tä jäin tä­hän hom­maan. Työ on ol­lut hy­vin va­paa­ta ja po­ruk­ka ym­pä­ril­lä ai­van iha­nia. Kou­vo­lan te­at­te­ris­sa on hie­no jen­gi, ai­van mah­ta­va yh­tei­sö.

Lei­lan vii­mei­nen työ­päi­vä en­nen lo­mia oli koh­ta ”Mai­jan” en­si-il­lan jäl­keen.

– Oli hyvä ja te­ra­peut­ti­nen pa­ri­viik­koi­nen las­keu­tua pois Myrs­ky­luo­dol­ta ja jär­jes­tel­lä pai­kat kun­toon. Eh­din käy­dä He­le­nan kans­sa läpi, mit­kä ovat ta­lon käy­tän­nöt, mitä työ pi­tää si­säl­lään ja mis­tä täy­tyy pi­tää huo­li. Ja et­tä on pi­det­tä­vä oman yk­si­kön puol­ta et­tei jää jal­koi­hin. Unoh­din sen vä­lil­lä it­se­kin.

He­le­nan ”yk­si­kös­sä” on yh­teen­sä kol­me työn­te­ki­jää.

– Lei­la pu­huu tot­ta. Asi­at ovat it­sel­le sel­viä, mut­ta ei­hän toi­sen osas­ton työn­te­ki­jä ym­mär­rä sitä kaik­kea, mitä toi­ses­sa teh­dään, He­le­na poh­tii.

Lei­la sel­ven­tää, et­tä pu­vus­tuk­sen teh­tä­vä­nä on hoi­taa so­vi­tuk­set alus­hou­su­ja ja rin­ta­lii­ve­jä myö­ten, ei­kä puo­li tun­tia vält­tä­mät­tä rii­tä, vaik­ka oh­jaa­ja niin toi­voo­kin.

On ai­ka sul­kea pu­ku­va­ras­ton ovi ja He­le­nan pa­la­ta työn­sä ää­reen ja Lei­lan jat­ka­maan an­sait­tu­ja va­pai­taan.

– Voi­mia si­nul­le, He­le­na. On­nek­si olet rau­hal­li­nen luon­teel­ta­si, sii­tä on apua. Kaik­kea ei tar­vit­se teh­dä it­se, pi­tää de­le­goi­da. It­se olin eh­kä vä­hän tyh­mä­kin sii­nä asi­as­sa, Lei­la sa­noo.

– Pi­de­tään yh­teyt­tä ja men­nään jos­kus kah­vil­le, eh­dot­taa He­le­na.