Kot­kas­sa on toi­mi­nut ruot­sin­kie­li­nen kou­lu Kot­ka Svens­ka Sams­ko­la yli sata vuot­ta. To­si­a­sia kui­ten­kin on, et­tä ruot­sin kiel­tä kuu­lee Kot­kas­sa hy­vin har­voin. Tämä tie­ten­kin se­lit­tyy pit­käl­ti sil­lä sei­kal­la, et­tä lä­hes­tul­koon kaik­ki suo­men­ruot­sa­lai­set ovat kak­si­kie­li­siä.

En mil­lään muo­toa vas­tus­ta Kot­kan ruot­sin­kie­li­sen kou­lun ole­mas­sa­o­loa. Sitä kui­ten­kin olen usein ih­me­tel­lyt, mik­si Kot­kas­sa ei kan­ne­ta huol­ta niis­tä lap­sis­ta ja nuo­ris­ta, jot­ka pu­hu­vat toi­se­na äi­din­kie­le­nään ve­nä­jää. Hei­tä on taa­tus­ti enem­män kuin ruot­sin­kie­li­siä. Ve­nä­jän kiel­tä Kot­kas­sa kuu­lee lä­hes päi­vit­täin, Kar­hu­vuo­res­sa eten­kin. Kak­si­kie­li­syys on lap­sel­le ai­na suu­ri etu esi­mer­kik­si tu­le­vil­la työ­mark­ki­noil­la.

Kä­si­tyk­se­ni mu­kaan Ve­nä­jäl­tä Suo­meen muut­ta­vat ih­mi­set so­peu­tu­vat yh­teis­kun­taam­me pää­sään­töi­ses­ti ihan mu­ka­vas­ti. Tun­nen usei­ta ve­nä­läis­taus­tai­sia ih­mi­siä, jot­ka ovat op­pi­neet suo­men kie­len riit­tä­vän hy­vin, ovat hank­ki­neet tääl­lä kou­lu­tus­ta ja ovat si­joit­tu­neet työ­e­lä­mään ja muu­hun yh­teis­kun­nan ra­ken­ta­vaan toi­min­taan. Sik­si näen epä­koh­ta­na, et­tä kau­pun­gis­sam­me asu­vat lu­kui­sat ve­nä­läi­set isät ja äi­dit jou­tu­vat jär­jes­tä­mään lap­sil­leen ve­nä­jän kie­len ope­tuk­sen käy­tän­nös­sä ko­ko­naan it­se. Suo­men kie­len ve­nä­läis­taus­tai­set lap­set omak­su­vat luon­nos­taan, mut­ta se on sää­li, jos toi­sen äi­din­kie­len op­pi­mi­nen jää hei­kom­mal­le ta­sol­le. Äi­din­kie­len kun­nol­li­nen op­pi­mi­nen ei ole vain ko­to­na käy­te­tyn pu­he­kie­len mat­ki­mis­ta, vaan li­säk­si myös kie­li­op­pia ja hal­lit­tua kir­jal­lis­ta il­mai­sua tu­li­si opis­kel­la, ei­kä tä­hän teh­tä­vään töis­sä käy­vil­lä van­hem­mil­la usein ole ai­kaa ja val­miuk­sia.

Joi­ta­kin vuo­sia sit­ten las­ten oli mah­dol­lis­ta opis­kel­la Kot­kan kou­luis­sa va­paa­eh­toi­ses­ti ve­nä­jän kiel­tä. Sit­ten tämä toi­min­ta syys­tä tai toi­ses­ta lo­pe­tet­tiin, mitä pi­dän va­hin­ko­na. Mie­les­tä­ni ve­nä­jän ope­tus kou­luis­sa oli­si huo­mat­ta­vas­ti jär­ke­väm­pi uu­dis­tus kuin esi­mer­kik­si siir­ty­mi­nen su­ku­puo­li­neut­raa­lei­hin ves­soi­hin ja pu­ku­huo­nei­siin.

Ym­mär­rän toki, et­tä päät­tä­jien tu­lee ai­na har­ki­ta tar­koin, mi­hin ra­haa riit­tää ja mi­hin ei. En kui­ten­kaan us­ko, et­tä täl­lai­nen kou­lu­jen muu­hun toi­min­taan si­säl­ly­tet­ty ve­nä­jän kie­len ope­tus voi­si ol­la me­no­e­rä­nä koh­tuut­to­man suu­ri. Pe­da­go­gi­sen kou­lu­tuk­sen saa­nei­ta ve­nä­jän kie­len opet­ta­jia oli­si saa­ta­vil­la ihan omis­ta kau­pun­gin asuk­kais­ta.

Si­tä­kin pi­dän puut­tee­na, et­tei Kot­kan kah­des­sa päi­vä­lu­ki­os­sa ja ai­kuis­lu­ki­os­sa ole mah­dol­lis­ta opis­kel­la ve­nä­jää pit­kä­nä vie­raa­na kie­le­nä. Mo­nes­sa kak­si­kie­li­ses­sä ko­dis­sa se voi­si ol­la jäl­ki­kas­vul­le yk­si var­tee­no­tet­ta­va vaih­to­eh­to, jos on käy­nyt vaik­ka­pa niin, et­tä toi­ses­sa äi­din­kie­les­sä kie­li­o­pin opis­ke­lu on jää­nyt ha­ta­ram­mal­le poh­jal­le.

Mik­ko Haaks­luo­to (ps.)