Mei­dät suo­ma­lai­set tun­net­tiin ai­kai­sem­min va­kai­na, luo­tet­ta­vi­na ja kär­si­väl­li­si­nä ih­mi­si­nä. Sit­ten tuli 1980-lu­vun nou­su­kau­si jup­pei­neen. 1990-lu­vun alun la­man jäl­keen kas­vu on jat­ku­nut näi­hin päi­viin saak­ka. Se on tuo­nut ai­neel­lis­ta vau­raut­ta, mut­ta teh­nyt meis­tä suo­ma­lai­sis­ta it­se­kes­kei­sem­piä, ly­hyt­nä­köi­sem­piä ja piit­taa­mat­to­mam­pia.

Ko­ro­na-ai­ka on ol­lut meil­le pa­kol­li­nen py­säy­tys. Olem­me jou­tu­neet ar­vi­oi­maan uu­del­leen mo­nia elä­män asi­oi­ta. Em­me ole enää pys­ty­neet to­teut­ta­maan toi­vei­tam­me ja tar­pei­tam­me en­ti­seen mal­liin. Nyt meil­lä oli­si tu­han­nen taa­lan paik­ka ar­vi­oi­da, pa­laam­me­ko en­ti­seen it­se­kes­kei­seen, luo­ma­kun­taa pi­laa­vaan elä­män­ta­paam­me. Vai voi­si­vat­ko ar­vot löy­tyä van­hois­ta, kes­tä­vis­tä, elä­mää suo­je­le­vis­ta ar­vois­ta.

Me nuo­rem­mat su­ku­pol­vet olem­me pil­kan­neet sota-ajan ih­mi­siä, jot­ka sääs­ti­vät kai­ken ja lait­toi­vat ”paik­kaa pai­kan pääl­le”. Nyt täl­le koh­tuul­li­suu­del­le ja vaa­ti­mat­to­muu­del­le oli­si ko­vas­ti tar­vet­ta. Em­me me to­si­aan­kaan tar­vit­se joka vuo­si uut­ta kän­nyk­kää, kun van­ha­kin toi­mii vie­lä ihan hy­vin. Hyvä elä­mä ei vaa­di ku­lu­tus­juh­laa vaan sii­hen riit­tää vä­hem­pi­kin.

Mei­dät suo­ma­lai­set tun­net­tiin kau­an tun­nol­li­suu­des­ta ja täs­mäl­li­syy­des­tä. Ny­kyi­sin jo­kai­nen ko­ti­re­mon­tin teet­tä­jä tie­tää, et­tä näis­tä pe­ri­aat­teis­ta usein tin­gi­tään. Pa­him­mil­laan teh­dään ”sut­ta ja se­kun­daa”, ja toi­vo­taan, et­tei ku­kaan sitä huo­maa. Har­voin myös­kään työt enää val­mis­tu­vat sil­loin kun on lu­vat­tu.

Em­me myös­kään ole vii­me vuo­si­na ar­vos­ta­neet kär­si­väl­li­syyt­tä vaan meis­tä on kas­va­nut kär­si­mät­tö­miä nu­ri­si­joi­ta. Ai­na pi­täi­si mi­nun saa­da heti, mitä ha­lu­an. Muu­ten heit­täy­dym­me lat­ti­al­le ja alam­me huu­taa kuin uh­mai­käi­set lap­set. Jos­pa kas­vat­tai­sim­me luon­net­tam­me kär­si­väl­li­sen odot­ta­mi­sen ja omien ha­lu­jen syr­jään siir­tä­mi­sen suun­taan.

Van­han kan­san pa­ris­sa ta­va­taan vie­lä tyy­ty­väi­syyt­tä, vaik­ka elä­mäs­tä puut­tui­si mo­nia asi­oi­ta. Vaik­ka suo­ma­lai­set to­de­taan tut­ki­muk­sis­sa maa­il­man on­nel­li­sim­mak­si kan­sak­si, ot­taa nur­ku­mie­li mei­dät ny­kyi­sin hel­pos­ti val­taan­sa. Voi­si ol­la pai­kal­laan miet­tiä, mis­tä kai­kes­ta meil­lä on täy­si syy ol­la kii­tol­li­sia – ja myös il­mais­ta se.

Kaik­kein pil­ka­tuin hyve lie­nee uh­rau­tu­mi­nen tois­ten puo­les­ta. So­ta­vuo­si­na ja nii­den jäl­keen­kin moni uu­ras­ti sik­si, et­tä toi­sil­la oli­si pa­rem­pi ol­la. 2000-lu­vul­la uh­rau­tu­mi­ses­ta tu­lee mie­leen vain kuva it­sen­sä uu­vut­ta­neis­ta ja kat­ke­roi­tu­neis­ta ih­mi­sis­tä.

Kris­ti­nus­kos­ta te­kee ny­kyih­mi­sel­le kä­sit­tä­mät­tö­män juu­ri tämä: kuin­ka yk­si voi uh­rau­tua kaik­kien puo­les­ta. Kun mi­nun on mah­do­ton luo­pua edes yh­des­tä saa­vut­ta­mas­ta­ni edus­ta!

Uh­rau­tu­mi­nen on kui­ten­kin yle­vin­tä mi­hin ih­mi­nen voi iki­nä ky­e­tä; on val­mis nä­ke­mään vai­vaa ja jopa kär­si­mään mui­den hy­väk­si. Jos tä­män te­kee rak­kau­des­ta, on vai­kea ku­vi­tel­la mi­tään suu­rem­paa.

Nämä pal­jon par­ja­tut lu­te­ri­lai­set hy­veet ei­vät ole juu­ri­kaan ol­leet kun­ni­as­sa, kun it­sen­sä to­teut­ta­mi­nen ja nor­meis­ta va­pau­tu­mi­nen ovat oh­jan­neet elä­määm­me. Kui­ten­kin juu­ri näi­den pe­ru­sar­vo­jen va­ras­sa on kes­tet­ty so­dat, kul­ku­tau­dit ja ka­to­vuo­det. Eh­kä en­si vuo­si tuo meil­le uu­det lääk­keet, mut­ta kes­tä­vät, van­hat ar­vot.

Pet­ri Hil­tu­nen

Kou­vo­la