Tei­ja Pii­pa­ri

– Käy pöy­tään, ole hyvä, ki­mo­noon pu­keu­tu­nut vaa­le­a­tuk­kai­nen nai­nen pyy­tää ava­ras­sa vaa­le­as­sa keit­ti­ös­sään.

Vä­rik­kääl­le lii­nal­le on ka­tet­tu lau­ta­nen, kul­ho­ja ja syö­mä­pui­kot. Lau­ta­sel­la odot­taa läm­min let­tu, jon­ka tai­ki­naan on li­sät­ty kaa­lia, pork­ka­naa ja si­pu­lia, pääl­lä me­ri­le­vää, in­ki­vää­riä ja ma­jo­nee­sia. Kul­hois­sa on kurk­kua ja mi­soa.

Ruo­ka on ja­pa­ni­lais­ta, temp­pe­li­ruo­an fi­lo­so­fi­an mu­kais­ta ve­gaa­nis­ta kas­vis­ruo­kaa.

– Ruo­ka on mi­nul­le to­del­la tär­ke­ää, se on lem­pi­ai­hee­ni. Kut­sun usein ys­tä­vi­ä­ni syö­mään ja­pa­ni­lais­ta, mut­ta teen myös jon­kin ver­ran suo­ma­lais­ta ruo­kaa, in­to­hi­moi­nen kok­ki ja en­ti­nen ra­vin­to­la­y­rit­tä­jä Mar­jo Seki hy­myi­lee.

Mar­jo Seki, 62, tyt­tö­ni­mel­tään Lind­felt, syn­tyi Ko­me­an ky­läs­sä Hei­no­lan maa­lais­kun­nas­sa. Kir­joi­tet­tu­aan yli­op­pi­laak­si hän ha­lu­si pa­la­vas­ti maa­il­mal­le. Kai­na­los­sa oli lah­te­lai­ses­ta dis­kos­ta löy­ty­nyt ja­pa­ni­lai­nen poi­ka­ys­tä­vä, jon­ka kans­sa Mar­jo len­si tä­män ko­ti­maa­han. Reis­su kes­ti 20 vuot­ta.

Pari meni nai­mi­siin ja sai kak­si poi­kaa. Mar­jo Seki pe­rus­ti Ja­pa­nin Jo­ko­ha­maan oman pie­nen Ka­re­lia -ni­mi­sen ra­vin­to­lan, jos­ta tuli huip­pu­suo­sit­tu.

– Mi­nä­kin sain huo­mi­os­ta osa­ni. Oli eri­kois­ta, et­tä ul­ko­maa­lai­nen nai­nen pi­tää ra­vin­to­laa.

Ka­re­lia oli il­ta­paik­ka, pubi, jos­sa oli tar­jol­la suo­ma­lais­ta olut­ta ja vod­kaa ja alus­sa myös suo­ma­lais­ta ruo­kaa.

– Ja­pa­ni­lai­set tyk­kää­vät ot­taa juo­mien oheen pien­tä syö­tä­vää, mut­ta pian huo­ma­sin, et­tä sen pi­tää ol­la maus­tet­tua. Suo­ma­lai­nen ruo­ka sai sik­si jää­dä.

-Temppeliruoka on vegaanista kasvisruokaa, jonka uskotaan olevan tulevaisuutta. Ruoat ovat helppoja ja yksinkertaisia, mutta maukkaita, Seki sanoo.

Tuli avi­oe­ro, Mar­jo jäi 1- ja 4-vuo­ti­ai­den poi­kien­sa yk­sin­huol­ta­jak­si, Ka­re­lia piti sul­kea. Mut­ta so­pi­vas­ti sen jäl­keen To­ki­oon ha­et­tiin ul­ko­maa­lai­sia opet­ta­maan kan­sain­vä­li­syys­kas­va­tus­ta.

– Opet­ta­jan työ oli pe­las­tuk­se­ni. En oli­si muu­ten pär­jän­nyt ta­lou­del­li­ses­ti. Las­ten isä ei osal­lis­tu­nut kus­tan­nuk­siin, ei­kä Ja­pa­nis­sa mak­se­ta tu­kia.

Mar­jo avi­oi­tui uu­del­leen, mut­ta ero­si myö­hem­min. Sen jäl­keen hän pa­la­si poi­ki­neen Suo­meen ja Tam­pe­reel­le.

– Tam­pe­reel­le sik­si, et­tä Lah­ti tun­tui To­ki­on jäl­keen pie­nel­tä pai­kal­ta.

Suo­mes­sa Mar­jo al­koi teh­dä tulk­kaus- ja kään­nös­töi­tä, opet­ti ja­pa­nia Hel­sin­gin yli­o­pis­ton Keko-pro­jek­tis­sa ja toi­mi mat­kai­luop­paa­na. Kun lap­set al­koi­vat kai­va­ta van­han ko­ti­maan­sa ruo­kaa, pe­rus­ti hän Tam­pe­reel­le en­sin pie­nen sus­hi­baa­rin ja myö­hem­min isom­man, kau­pun­gin en­sim­mäi­sen ja­pa­ni­lai­sen ra­vin­to­lan Ma­ru­se­kin. Ra­vin­to­la toi­mi lä­hes 20 vuot­ta, vii­mei­set rei­lut kym­me­nen vuot­ta van­hem­man po­jan omis­tuk­ses­sa.

Marjo Seki on julkaissut muun muassa omakustanteiset lasten sushikirjan ja kirjan kokemuksistaan, kun hän asui 20 vuotta Japanissa. Ensi maaliskuussa ilmestyy hänen keittokirjansa temppeliruoasta Teoksen kustantamana.

Ja­pa­nin kie­len, ta­vat ja kult­tuu­rin hy­vin tun­te­va Mar­jo ker­too, et­tä maas­sa ruo­kaan suh­tau­du­taan suu­rel­la kun­ni­oi­tuk­sel­la. Se ei ole vain vat­san­täy­tet­tä vaan lah­ja, joka pi­tää päi­vit­täin an­sai­ta. Ruo­ka lai­te­taan kau­niis­ti tar­jol­le, ruo­kaan kes­ki­ty­tään ja ruo­ka-ajois­ta pi­de­tään kiin­ni. Suo­mes­sa tyy­pil­li­nen buf­fet-ruo­kai­lu on ja­pa­ni­lai­sil­le kau­his­tus.

– Ja­pa­nis­sa ylen­syön­tiä vie­ras­te­taan. Sik­si he ovat­kin su­mo­pai­ni­joi­ta lu­kuun ot­ta­mat­ta hoik­kia. Ruo­kaa pi­tää syö­dä ar­vos­ta­en ja kun­ni­oi­tuk­sel­la ruo­an val­mis­ta­jaa koh­taan ja vain sen ver­ran kuin on tar­peel­lis­ta.

Vii­me vuo­det Mar­jo on opis­kel­lut ja­pa­ni­lais­ta temp­pe­li­ruo­kaa, jos­sa ruo­an kun­ni­oi­tus on vie­ty ää­rim­mil­leen. Opet­ta­ja­na on ol­lut Mari Fu­jii, temp­pe­li­ruo­ka­gu­ru, joka kier­tää ym­pä­ri maa­il­maa opet­ta­mas­sa.

Temp­pe­li­ruo­an fi­lo­so­fi­as­sa mi­tään ei saa tuh­la­ta ei­kä ruo­ak­si saa käyt­tää sel­lais­ta, mikä juok­see kar­kuun jos sitä yrit­tää pyy­dys­tää.

– Bud­d­ha­lais­mun­kit ja pa­pit val­mis­ta­vat temp­pe­li­ruo­kaa. Sain vii­me vuon­na To­ki­os­sa ai­no­a­na ul­ko­maa­lai­se­na osal­lis­tua hei­dän jär­jes­tä­mäl­leen kurs­sil­le. Temp­pe­li­ruo­ka on ve­gaa­nis­ta kas­vis­ruo­kaa, jon­ka us­kon ole­van tu­le­vai­suut­ta. Ruo­at ovat help­po­ja ja yk­sin­ker­tai­sia, mut­ta mauk­kai­ta, ja ne teh­dään niil­lä raa­ka-ai­neil­la, mitä on, ei­kä aja­tuk­sel­la, et­tei voi teh­dä kos­ka jo­kin ai­nes puut­tuu.

Marjo Seki pukeutuu kimonoon aina silloin, kun menee puhumaan järjestöille ja yhdistyksille. -Joskus puen kimonon, kun minulle tulee vieraita. Minulla on näitä useita.

Mar­jo Seki kaa­taa kup­piin ja­pa­ni­lais­ta tee­tä. Pöy­däl­lä on oma­kus­tan­tei­nen sus­hi­kir­ja lap­sil­le, en­si ke­vää­nä il­mes­tyy Te­ok­sen kus­tan­ta­ma keit­to­kir­ja temp­pe­li­ruo­as­ta. Koti on nyt Ky­men­laak­sos­sa, Kou­vo­las­sa, jon­ne hän tänä syk­sy­nä muut­ti ”mie­hen pe­räs­sä”. Seu­tu ei ol­lut en­tuu­des­taan tut­tua, mut­ta on yl­lät­tä­nyt po­si­tii­vi­ses­ti.

– Ha­lu­ai­sin al­kaa jär­jes­tää tääl­lä sus­hi- ja temp­pe­li­ruo­ka­kurs­se­ja. Ha­lu­ai­sin myös ih­mis­ten kiin­nit­tä­vän huo­mi­o­ta ruo­an ar­vos­tuk­seen ja kii­tol­li­suu­teen sii­tä, et­tä saam­me syö­dä puh­das­ta ja ter­veel­lis­tä ko­ti­mais­ta ruo­kaa.