Ul­la-Mai­ja Sie­vi­nen

– Toi­vom­me saa­vam­me jat­kos­sa mu­kaan myös nuo­ria jä­se­niä. Seu­ram­me jär­jes­tää edel­leen kon­sert­te­ja, yh­teis­lau­lu­ti­lai­suuk­sia ja mui­ta kult­tuu­ri­ta­pah­tu­mia sekä ke­hit­tää pai­kal­lis­ta mu­siik­ki­pe­rin­net­tä, ker­too Juha Vai­nio -seu­ran uu­si pu­heen­joh­ta­ja Ari Ni­ku­la.

Juha Vai­nio -seu­ra on pe­rus­tet­tu vuon­na 1994 ni­mel­lä Jun­nun Lau­lu­seu­ra. Seu­raa vii­mei­sen kym­me­nen vuo­den ajan an­si­ok­kaas­ti luot­san­nut Kris­tii­na Lan­ki luo­pui teh­tä­väs­tä, ja het­ken ai­kaa jo eh­dit­tiin pe­lä­tä, et­tä seu­ran toi­min­ta oli­si lop­pu­mas­sa. Jat­ka­ja on­nek­si löy­tyi.

– Olen osa-ai­ka­kot­ka­lai­nen. Olen Vih­dis­sä kir­joil­la, vai­mo­ni asuu Kot­kas­sa ja meil­lä on ke­sä­paik­ka Si­ko­saa­res­sa, eläk­keel­lä ole­va ja vam­mais­työ­tä teh­nyt Ni­ku­la sa­noo.

Ari Ni­ku­la on syn­tyi­sin Kuu­san­kos­kel­ta ja kas­va­nut Ky­mi­jo­en ran­nal­la.

– Kuun­te­lin Juha Vai­ni­on lau­lu­ja jo nuo­rem­pa­na ka­se­teil­ta ja au­to­ra­di­os­ta. Ne ovat sa­mas­tut­ta­via ja elä­män­myön­tei­siä.

Seu­ra sai myös uu­den va­ra­pu­heen­joh­ta­jan. Hän on kot­ka­lai­nen eläk­keel­lä ole­va hie­ro­ja-yrit­tä­jä Jou­ni Pii­ra­la. Hän on pit­kän lin­jan kuo­ro­lau­la­ja, joka tun­ne­taan myös Hy­vän Tuu­len Lau­la­jis­ta ja Stem­ma­reis­ta.

– Juha Vai­ni­on lau­lut ovat ol­leet mi­nul­le tär­kei­tä 1990-lu­vun alus­ta as­ti, hän ker­too. – Hän on lau­luis­saan pie­nen ih­mi­sen puo­lel­la.

Juha Vai­nio -seu­ran toi­min­ta on tä­hän as­ti pai­not­tu­nut Kot­kan­saa­rel­le. Ni­ku­la ja Pii­ra­la toi­vo­vat, et­tä jat­kos­sa toi­min­taa oli­si muu­al­la­kin Kot­kas­sa.

Juha Vai­nio jät­ti suo­ma­lai­sil­le ar­vok­kaan pe­rin­nön: 2433 sa­noi­tus­ta tai sä­vel­lys­tä, ja hän le­vyt­ti 245 lau­lua.

Lau­lun­te­ki­jä ja lau­la­ja Juha Vai­nio syn­tyi Kot­kas­sa 10. tou­ko­kuu­ta vuon­na 1938. Hän on it­se sa­no­nut, et­tä jos hän oli­si kas­va­nut jos­sa­kin muu­al­la kuin Kot­kas­sa, vaik­ka­pa Sie­vis­sä tai Kaa­vil­la, hä­nes­tä ei oli­si tul­lut lau­lun­te­ki­jää.

Hän li­sä­si, et­tä kir­joit­ti­pa hän mis­tä ta­han­sa, niin ai­na hän kui­ten­kin kir­joit­ti jol­la­kin ta­val­la myös Kot­kas­ta.

Kot­kas­ta Vai­ni­on per­he muut­ti Imat­ral­le. Kun isä Tau­no Vai­nio jou­tui so­taan, äi­ti Kaa­ri­na ja pik­ku Juha muut­ti­vat Kaa­ri­nan van­hem­pien ta­loon Kot­kan Met­so­laan, Ras­taan­tie seit­se­mään. Juha Vai­nio muis­ti ai­kui­se­na hy­vin noi­den vuo­sien pe­lot­ta­vat ko­ke­muk­set. Hän ker­toi, et­tä pom­me­ja enem­män hän oli pe­län­nyt naa­pu­ris­ton ää­nek­käi­tä ja rii­dan­ha­lui­sia nai­sia, jot­ka kai­ken hui­puk­si ha­lu­si­vat pi­tää pien­tä Ju­haa sy­lis­sään.

Kun Juha oli 12-vuo­ti­as, per­he muut­ti Kot­kan kes­kus­taan, Kot­kan kau­pun­gin­te­at­te­ria vas­ta­pää­tä si­jait­se­vaan Waa­ra­maan ta­loon. Vuo­den 1957 mais­sa he muut­ti­vat Kot­kan Kap­tee­nin­ka­dul­le Me­ri­kot­ka­na tun­net­tuun ta­loon, joka si­jait­see lä­hel­lä sa­ta­maa. Jo kou­lu­poi­ka­na Juha kul­jes­ke­li mie­lel­lään sa­ta­mas­sa.

Juha Vai­ni­on tu­le­van työn kan­nal­ta tär­kein paik­ka oli ra­vin­to­la Fen­nia Kirk­ko­ka­tu 3:ssa. Nuo­re­na hän haus­kut­ti ih­mi­siä te­ke­mäl­lä van­hoi­hin, tut­tui­hin sä­vel­miin haus­ko­ja uu­sia sa­noi­tuk­sia. Sit­ten hän al­koi kir­joit­taa yhä enem­män omia teks­te­jä ja esiin­tyi myös pai­kal­li­ses­sa tans­si­or­kes­te­ris­sa.

Lu­kui­sat lau­lut ovat saa­neet kim­mok­keen­sa Kot­kas­ta ja kot­ka­lai­sis­ta ih­mi­sis­tä.

Ki­ta­ris­ti Kei­jo Lai­ti­nen, Ju­han tär­keä kan­nus­ta­ja, oli Van­ha sa­la­kul­jet­ta­ja Lai­ti­nen. Heis­ka­sen kans­sa kun hei­lut­tiin -lau­lus­sa esiin­tyy maa­la­ri ja nyrk­kei­li­jä, är­rä­vi­as­taan kuu­lu Rei­no Heis­ka­nen. Nes­to­ri Miik­ku­lai­nen an­toi hä­nel­le lu­van käyt­tää ni­me­ään lau­lus­sa Van­ho­ja­poi­kia viik­sek­käi­tä.

Lau­luil­laan Vai­nio kos­ket­taa edel­leen suo­ma­lais­ten ih­mis­ten sie­lua.

Uran­sa al­ku­vai­heis­sa hän teki remp­sei­tä, me­ne­viä kap­pa­lei­ta, jois­sa huu­mo­ril­la oli vah­va si­jan­sa. Myö­hem­min hä­nen lau­lun­sa muut­tui­vat her­kem­mik­si ja aja­tuk­siin tuli suur­ta sy­vyyt­tä. Hän luo­ta­si suo­ma­lais­ta sie­lun­mai­se­maa, ja eri­tyi­ses­ti suo­ma­lai­nen mies sai hä­nes­tä ym­mär­tä­jän­sä.