Tei­ja Pii­pa­ri

Jou­lu­kuus­sa 2024 Kuu­san­kos­ken te­at­te­ris­sa näh­tiin sen vii­mei­sen näy­tel­män, Joki jää – Poh­joi­nen Ky­men­laak­so ka­hel na­kil, vii­mei­nen esi­tys. Vuon­na 1956 pe­rus­te­tun te­at­te­rin am­mat­ti­joh­toi­nen toi­min­ta oli päät­ty­mäs­sä. Syy­nä oli Kou­vo­lan kau­pun­gin pää­tös lo­pet­taa avus­ta­mi­nen.

Pert­ti Pän­kä­läi­nen is­tui kat­so­mos­sa ja kat­se­li ym­pä­ril­leen. Hän huo­ma­si Pek­ka Leh­don, tu­tun mie­hen, joka oli ol­lut mu­ka­na te­at­te­rin toi­min­nas­sa lä­hes koko sen his­to­ri­an ajan.

Pän­kä­läi­sen pääs­sä päl­käh­ti: on­ko­han Pek­ka kos­kaan aja­tel­lut kir­joit­taa it­ses­tään elä­mä­ker­taa?

– Kun Pert­ti tätä ky­syi, nau­roin, et­tä mi­nus­ta­ko elä­mä­ker­ta? En ot­ta­nut asi­aa en­sin yh­tään va­ka­vas­ti, Leh­to muis­te­lee. – Tyt­tä­re­ni oli ai­em­min sa­no­nut, et­tä kir­joi­ta ylös noi­ta ta­ri­noi­ta­si. Ta­val­laan mi­nul­la oli tar­ve saa­da nii­tä muis­tiin, mut­ta tie­sin, et­tä ikä­ni ja ter­vey­te­ni puo­les­ta en pys­tyi­si it­se ai­na­kaan mi­tään isom­paa te­ke­mään.

Tam­mi­kui­se­na tal­vi­päi­vä­nä 2026 Leh­to is­tuu Pän­kä­läi­sen ker­ros­ta­lo­ko­dis­sa Kuu­san­kos­kel­la. Lä­hes päi­väl­leen vuo­si sit­ten al­ka­neen pro­jek­tin tuo­tos, oma­kus­tan­ne Pek­ka Il­ma­ri Leh­to – Kuun­laak­son mies, on muu­ta­ma viik­ko sit­ten tul­lut pai­nos­ta.

– Siel­lä te­at­te­ril­la Pert­ti sa­noi soit­ta­van­sa jou­lun jäl­keen. Pu­he­lu kes­ti tois­ta tun­tia. Jut­te­lim­me, mil­lai­nen kir­ja voi­si ol­la. Va­roi­tin, et­tei hom­ma tule ole­maan help­po. Ta­va­raa on pal­jon, kos­ka jos kir­ja teh­dään, niin ker­ron kai­ken min­kä muis­tan. Ja teks­tin ha­lu­an ole­van minä-muo­dos­sa, ker­taa Leh­to rei­lun vuo­den ta­kais­ta kes­kus­te­lua.

Pert­ti Pän­kä­läi­nen on kir­joit­ta­ja ja suo­men kie­len (S2) opet­ta­ja, il­mai­su­kou­lut­ta­ja sekä te­at­te­ri­o­pet­ta­ja ja -oh­jaa­ja. En­sim­mäi­sen, tois­tai­sek­si vie­lä jul­kai­se­mat­to­man elä­mä­ker­ran hän oli kir­joit­ta­nut syk­syl­lä en­nen kuin ot­ti pu­heek­si kir­jai­de­an Leh­don kans­sa.

Mik­si ha­lu­sit kir­joit­taa Pek­ka Leh­don ta­ri­nan?

– Mi­nul­la oli halu op­pia uu­del­leen kir­joit­ta­maan. Olen jos­kus kir­joit­ta­nut, mut­ta lä­hin­nä vain te­at­te­ril­le., hän sa­noo. – Toi­sek­seen tie­sin Pe­kan ja hä­nen Nina-vai­mon­sa ta­ri­nan. Ajat­te­lin, et­tä se oli­si saa­ta­va kan­sien vä­liin. On pal­jon mitä ih­mi­set ei­vät heis­tä tie­dä, en mi­nä­kään, vaik­ka per­he­tut­tu olin­kin.

Kir­ja ker­too Pek­ka Leh­don ole­van ta­val­li­nen mies, joka on elä­nyt epä­ta­val­li­sen elä­män. Te­ke­mi­sen jäl­keä on syn­ty­nyt ve­si­huol­los­sa, ra­ken­nuk­sil­la, te­at­te­ris­sa kuin ko­ti­ti­lal­la Kuu­san­kos­ken In­gin­maal­la. Mies on tul­lut tun­ne­tuk­si myös pe­ru­na-Pek­ka­na, pa­rin­sa­dan pe­ru­na­la­jik­keen säi­lyt­tä­jä­nä. Pe­kan ja puo­li­son­sa, näyt­te­li­jä Nina Pe­te­lius-Leh­don yh­teis­tä elä­mää Kuun­laak­sos­sa, Haa­pa­töy­ryn ti­lal­la, kan­nat­te­li­vat rak­kaus, lap­set ja vah­va si­tou­tu­mi­nen va­lit­tuun elä­män­ta­paan.

Leh­to pai­not­taa, et­tä kir­ja on hä­nen elä­mä­ker­tan­sa, ei Ni­nan.

– Täs­tä oli ihan pi­det­tä­vä huol­ta pro­ses­sin ai­ka­na. Elim­me Ni­nan kans­sa sym­bi­oo­sis­sa, mut­ta Ni­nal­le ta­pah­tui kui­ten­kin pal­jon sel­lais­ta, jos­sa minä olin vain si­vu­hen­ki­lö. Ne asi­at ha­lu­sin ra­ja­ta pois.

Kir­ja si­säl­tää myös jou­kon va­lo­ku­via.

Lä­hes 450-si­vui­nen teos al­kaa tam­mi­kuus­sa 1943 syn­ty­neen Pek­ka Leh­don juu­ris­ta, jot­ka ulot­tu­vat eri puo­lil­le Ky­mi­jo­en vart­ta. Leh­to käy läpi lap­suu­ten­sa, kou­lu­vuo­ten­sa ja ai­kui­sek­si vart­tu­mi­sen­sa. On opin­not, ar­mei­ja ja työ Ky­miyh­ti­ön pal­ve­luk­ses­sa. Leh­to saa soit­ta­mi­sen ja te­at­te­ri­har­ras­ta­mi­sen ki­pi­nän, tart­tuu trum­pet­tiin ja liit­tyy Voik­kaan työ­vä­en mu­siik­kiyh­dis­tyk­sen tor­vi­soit­to­kun­taan, sekä osal­lis­tuu työ­vä­e­no­pis­ton näy­tel­mä­pii­rin ja myö­hem­min Kuu­san­kos­ken te­at­te­rin toi­min­taan. Ja sol­mii en­sim­mäi­sen avi­o­liit­ton­sa, jos­ta syn­tyy kak­si poi­kaa.

Vuo­det ku­lu­vat. Avi­o­lii­tos­saan pet­ty­nyt Pek­ka Leh­to ra­kas­tuu te­at­te­ri­pii­reis­sä ta­paa­maan­sa elä­väi­seen Ni­naan, joka on vas­ta 17-vuo­ti­as, siis puol­ta nuo­rem­pi.

Al­kaa toi­nen elä­mä, joka vie pa­rin Ni­nan opin­to­jen ajak­si Kuo­pi­oon, joh­taa avi­o­liit­toon ja myö­hem­min pa­luu­seen Kuu­san­kos­kel­le, jos­ta on löy­ty­nyt unel­ma­ko­ti, maa­ti­la, Kuun­laak­so. Ni­men taus­tal­la on mo­lem­mil­le tut­tu Jack Lon­do­nin ro­maa­ni Kuun­laak­so.

– Elä­män­ta­pam­me oli seik­kai­lu, olim­me kuin ret­kel­lä koko ajan. Ei ol­lut tar­koi­tus­kaan, et­tä elä­mä oli­si help­poa. Ajat­te­lim­me, et­tä an­taa elä­män tuo­da mitä se tuo.

Työ­tä teh­tiin ti­lal­la ja palk­ka­työs­sä sen ul­ko­puo­lel­la. Syn­tyi kak­si poi­kaa ja tyt­tö, myö­hem­min tuli las­ten­lap­sia.

Sai­rau­det al­koi­vat kei­kut­taa eloa. En­sin löy­tyi Pe­kal­ta etu­rau­has­syö­pä. Seu­raa­vak­si Ni­nal­la di­ag­no­soi­tiin rin­ta­syö­pä. Hei­nä­kuus­sa 2022 Nina kuo­li, 62-vuo­ti­aa­na.

Kir­ja tuo vah­vas­ti esiin Pek­ka Leh­don kak­si elä­män­vai­het­ta, kak­si liit­toa. Pän­kä­läi­nen ker­too, et­tä Pek­ka ko­ros­ti heti alus­sa en­sim­mäi­sen elä­män­sä, nuo­ruu­den jäl­kei­sen ja en­sim­mäi­sen avi­o­lii­ton, ol­leen hä­nel­le leh­ti, joka hä­nen täy­tyy nyt ava­ta.

– Asi­an kä­sit­te­ly oli vai­ke­aa. Olin jät­tä­nyt en­sim­mäi­sen liit­to­ni täy­sin taka-alal­le. Tein sen tie­toi­ses­ti, et­tei se oli­si pi­lan­nut tois­ta. Per­kaan kir­jas­sa koko elä­mä­ni. Olen pyr­ki­nyt mah­dol­li­sim­man to­tuu­den­mu­kai­seen ja oma­koh­tai­seen ta­ri­naan, en muut­ta­maan mi­tään mi­nul­le edul­li­sem­mak­si. En yrit­tä­nyt sel­vit­tää on­gel­mia ai­ka­naan, en­kä yri­tä edes nyt kir­jas­sa, vaan ker­ron ne niin kuin it­se koin, ker­too Leh­to ja pyyh­kii sil­mä­kul­mi­aan.

Pek­ka Leh­to, 83, elää nyt kol­mat­ta elä­mään­sä Kuun­laak­sos­sa, seu­ra­naan kak­si koi­raa. Kuo­pus asuu lä­hel­lä, puo­len ki­lo­met­rin pääs­sä. Las­ten­lap­sia on nel­jä. Vii­me vuot­ta ra­sit­ti­vat puo­li vuot­ta kes­tä­neet syö­pä­hoi­dot.

– Syö­pä on ja py­syy mut­ta sitä hoi­de­taan. Py­rin ole­maan niin pal­jon kai­kes­sa mu­ka­na, kuin mitä kun­to an­taa myö­ten.

Pert­ti Pän­kä­läi­nen ja Pek­ka Leh­to esit­te­le­vät kir­jaan­sa Kou­vo­lan pää­kir­jas­tos­sa tiis­tai­na 3. hel­mi­kuu­ta kel­lo 17.30.